3.5.
2013 Uusi aika.

Meistä ei ole kuulunut. Olemme tehneet työtä levyn eteen ja kaikkea muutakin. Albumi on jo pitkälle miksattu ja alkaa olla valmis. Eniten meitä viivytti kaikessa iso ja radikaali ratkaisu, jonka joudumme tekemään lähinnä itsemme vuoksi. Kylmä hyppy tyhjyyteen.

Vielä nyt kaikki tämä musiikki on vain meidän, mutta aikanaan se muuttuu julkiseksi omaisuudeksi, jota arvostellaan lehdissä, jota joku kuuntelee sateessa kotimatkalla – ja joka ehkä jää myös levykauppoihin pölyttymään. Musiikkia tekevät ihmiset tai taiteilijat ovat suunnilleen yhteiskunnan pohjasakkaa, mutta saattavat silloin tällöin saada aikaan jotain, joka koskettaa.

Miksatessamme ostimme kaupasta Royal-suklaata, jonka maku oli tuttu pimeiltä 80-90-luvuilta lapsuudesta. Ostimme vieläpä joka makua, mutta järkytys oli suuri, kun tummaa suklaakerrosta pohjalla ei enää ollut. Mitä tämä on? Sehän oli koko tuotteen idea. Pitääkö asioiden aina muuttu huonompaan? Tätä meidän on pitänyt pohtia viime aikoina.

Perustimme yhtyeemme kymmenen vuotta sitten lukiopoikina ilmaisun ja tekemisen vimmassa, kun enää muita vaihtoehtoja ei ollut. Lavalle ja esiin nouseminen ei pelottanut, koska kasvot oli jo menetetty. Huono itsetunto, sosiaalinen arkuus ja koulukiusatun varautunut suhtautuminen ihmisiin eivät merkinneet mitään sen vimman edessä. Musiikki ja meteli olivat keino kanavoida loputon viha ja raivo joksikin paremmaksi – kirkkaaksi valoksi, jolla raivata kaikki esteet tieltä.

Me kasvoimme ja katsoimme, kuinka vuodet kulkivat ohi. Emme koskaan halunneet rokkitähdiksi tai suurta menestystä, vaan teimme underground-kamaamme piittaamatta juuri muiden mielipiteistä. Mutta kuten kaikissa pitkissä suhteissa, suhde omaan musiikkiimme viileni ja etääntyi moneksi vuodeksi. Vietimme paljolti hiljaiseloa viime albumimme, Meren, jälkeen. Meri oli meille ehkä parasta luomiskautta, mutta sen hautautuminen muiden levyjen joukkoon, kun itse kuvitteli tehneensä musiikin merkkipaalun, jätti jälkeensä hetkeksi tyhjyyden.

Se tunne kuitenkin väistyi. Tyhjyyden ja merkityksettömyyden takaa löytyi uusi vimma ja uusi aika. Se tuntuu niin puhdistavalta ja tuoreelta, että paluu vanhaan ei ole oikea ratkaisu. Nyt on aika katsoa eteenpäin eikä miettiä mennyttä.

Kaikessa hiljaisuudessa perustimme uuden yhtyeen: Musta valo. Timo liittyi kiinteästi joukkoomme ja teimme ison kasan uutta materiaalia. Itkevä tyttö on meille rakas yhtye ja kaikki nämä vuodet on eletty tarkoituksella, mutta haluamme aloittaa puhtaalta pöydältä ja alusta. Tulevan levymme on tehnyt tämä uusi yhtye, joka on Itkevän tytön hiljaa varttunut sisko.

Kerroin asiasta pari vuotta sitten KarmaRockissa minulle juttelemaan tulleelle tytölle, joka järkyttyi kuulemastaan. Ymmärrän, miltä se tuntuu teistä, joille musiikkimme on ollut tärkeää, ja meille se on ollut vielä tärkeämpää. Muutos pelottaa meitäkin, mutta oikea hetki on nyt.

Kiitos kaikille, jotka olette kulkeneet meidän mukanamme tämän matkan. Nyt meitä kaikkia odottaa uusi aika – toivomme, että otatte sen vastaan meidän kanssamme. Eikä ole sanottua, ettei Itkevä tyttö palaa – ette pääse meistä niin helpolla. Samat ääliöt tässä toisessakin yhtyeessä kolistelevat.

Ensimmäinen singlemme, Matkalaukut, ilmestyy keskiviikkona 8.5., ja ensimmäisen julkisen esiintymisen teemme 22.5. Dynamossa, Turussa. Tulkaa paikalle. Jos soitamme Itkiksen materiaalia, saatte pähkäillä, onko tämä nyt cover-versio. Kuin New Orderin soittamaa Joy Divisionia, mutta siten, että laulaja on toistaiseksi elossa. En kuollut traagisten tähtien mukaisesti 27-vuotiaana, mutta ei hätää: hyvä ystäväni, joka tunnetaan myös Petokangas-nimellä, perusti uuden 33-klubin. Ensimmäinen jäsen oli Jeesus Kristus. Astetta kovempi kerho.

Singlen voi kuulla aikanaan uusilla sivuillamme: www.mustavalo.com. Tiedotamme asiasta vähän radikaalimmin keskiviikkona.

Nyt se, mitä annoimme teidän odottaa liiotellun pitkään, on vihdoin täällä. Uusi aika!

Nöyrä kertojanääni ja uskoton ystävänne,
Lauri-Matti

27.12.
2012 Moderni elämä on roskaa – ja varmuuskopioiden varmuuskopioita

O.K., lyhyt kertaus tähän asti tapahtuneesta:
Maailma ei loppunut, saturnaliaa vietettiin ympäri maailman (ja jotkut myös harhaoppisesti pakanallista "joulua"). Monilta maailmanloppua odotelleilta jäi kuitenkin huomaamatta Itkis-yhtyeen datastrofi. Datapokalypse. Dataklysmi.

Äänitimme taannoin loppuja Rhodeseja, urkuja ja sinne päin toimivia syntetisaattoreita. Uusi aika -raidan kitarasoundit olivat jotain kellarihevibändin tasoa, joten turhautuneina päätimme yksissä tuumin, että tämä indieteos saa nyt nojata enemmän korneihin syniin kuin kitaranaputukseen. Trilogy pelasti meidät taas.

Äänityspäivien välissä kävimme viettämässä yhtyeen pitkäaikaisen ystävän, J. Koivusen, tupaantuliaisia Vermuntilassa. Pelasimme turhauttavaa Aliasta vielä aamuneljältä. Käsittääkseni olen pelannut kyseistä peliä viime kahdeksan vuoden aikana vain muutamia kertoja, ja luultavasti joka kerta muodostanut joukkueen Timon kanssa. Vastassa on ollut useimmiten sama voittamaton raumalaistyttökaksikko. Ajat muuttuvat, Alias ei. Olemme onnettomia tässä lajissa.

Kun tuo sietämätön lautapeli oli ohi, pääsimme nukkumaan. Vielä viiden aikaan aamulla kolasin lunta Vanhassa Raumassa, ja studiolla piti olla yhdeksän jälkeen. Yöllä sinne nukkumaan kuskaamamme Njet-yhtyeen Ville oli keittänyt meille valmiiksi kahvia. Kunniamerkki.

O.K., kaikki tämä on vain johdantoa siihen, että lopetettuamme kävin studiolla vielä ottamassa varmuuskopioita äänitetystä materiaalista. Mac-merkkinen kannettava tietokoneeni yskähteli oudosti, joten varmuuden vuoksi kokeilin levynkorjaustyökalua, joka löysikin outoja virheitä levyltä. Varmuuskopiointi keskeytyi yllättäen, ja Omena-ATK-laite ei sanonut enää mitään. Uudelleenkäynnistys ei auttanut. Mikään ei auttanut.

Kovalevy oli siis hajonnut. Hätä ei ollut tämän näköinen, levyn materiaali on kokonaan ulkoisella kovalevyllä, mutta studion PC ei tietenkään osaa lukea Mac-levyjä. Nykyään kaiken voi tehdä "muutamalla napinpainalluksella" ja "ääretön määrä tietoa on saatavilla missä vain", mutta kaikki on aina vain alttiimpaa virheille ja vioille.

Humoristisen tilanteesta teki se, että kotona monta vuotta hyrrännyt langaton varmuuskopiointilaite oli hajonnut tällä aikaa myös. Eikä itse laite, vaan kovalevy sen sisältä.

Seuraavaa ei kannata ehkä kokeilla, mutta paniikissa viskasin kovalevyn mustikoiden, nokkosenlehtien ja ruisleipien alle pakastimeen. Yön yli Minigrip-pussissa pakastuttuaan levy toimikin sen verran, että sain ainakin osan akuuteimmista asioista kopioitua toiselle levylle (komentorivillä OSX:n asennuslevyn avulla), ja vein sen jälkeen kovalevyn Helsinkiin palautettavaksi. Ei ollut tolkuttoman kallista, mutta ei halpaakaan, ja sain tiedostot talteen. Tämä viivästi suunniteltuja pianoäänityksiämme ja sotki arkielämän yleisellä tasolla. Automaattinen tietojenkäsittely pettää aina.

Samaan aikaan viimeistselimme lyhytelokuvaani, ja sen varmuuskopiolevy sekosi. Osiot eivät enää näkyneet missään, eikä niillä tietokoneiden mukaan ollut enää bitin bittiä dataa. Apuun tuli Unix-maailmasta tuttu gdisk-ohjelma, jonka OSX-binääreillä sai käsin kirjoitettua uuden osiointikartan. Samalla levyllä oli myös elokuvan DCP-kopio.

Toisin sanoen: varmuuskopioikaa varmuuskopionne. Kopioikaa kaikki kirjeenne ja varmuuskopioikaa kaikki kopiot. Heittäkää varmuuskopionne tuleen. Miten vain.

Tulevan levymme materiaali on nyt kuitenkin turvassa. Meiltä puuttuvat enää laulut ja pari kitara-asiaa, ja lopullinen kappalelista. Rajuja valintoja pitäisi tehdä 16 laulun kesken: Ilari lupasi, että Joki voi jäädä levyltä pois, jos julkaisemme uuden heti ensi syksynä. Materiaalia melkein riittäisi, mutta katsotaan. Pidämme teidät ajan tasalla.

L-M

22.10.
2012 Sähkökitara koskettimilla

Pekka soitti tänään Rhodesia – sähkökitaraa, jossa on koskettimet. Rhodes on luultavasti triangelin ohella ainoa soitin, joka selviää esimerkiksi ydinsodasta, Jeesuksen toisesta tulemisesta ja meteorin iskusta. Paljastui, että olimme haukanneet liian ison palan. Melkein puolet koskettimista ja osa stemmoista jäi äänittämättä, mutta ehkä on parempi olla hätiköimättä.

Huomasimme myös vasta päivän päätteeksi, että Rhodesin sustain-pedaali oli hieman huonosti kiinni, ja siitä johtui ikävän ponneton sointi monessa kohdassa. Äänitimme kymmenen minuuttia ennen Pekan bussin lähtöä vielä ripeästi pari pätkää, jotka kaipasivat rajumpaa Rhodesia. Puuttumaan jäi vielä hieman urkua, mahdollisesti stemmoja ja ne akustiset pianot, jotka taidamme tehdä tuttuun tapaan Lönnströmin taidemuseolla. Emme tosin ole vielä kysyneet lupaa. Hiljainen Berliini -levyllähän äänitimme osan pianoista hiipimällä salaa erääseen länsisuomalaiseen musiikkialan kouluun takaoven kautta. Pystytimme äänityslaitteet pimeään saliin ja jännitimme, yllättääkö kukaan meitä Steinwayn ääreltä. Jälkeenpäin ajatellen olisi luultavasti ollut vähemmän epäilyttävää, jos olisimme sytyttäneet valot, mutta selvisimme ilman rikossyytteitä.

Jäimme vielä kuuntelemaan äänitettyä kamaa läpi Timon kanssa, ja arvoimme lopullista levykokonaisuutta. Joudumme tekemään armotonta karsintaa. Tavoite on 11 raitaa ja alle 40 minuuttia. Hyviä kappaleita joudutaan jättämään pois – ja myös niitä vähän huonompia. Ehkä nuo julkaistaan jonain päivänä jossain muussa muodossa. Levy on nyt jo pahasti myöhässä suunnitellusta lokakuun ilmestymisajankohdasta, joten voisimme melkein luvata seuraavan levyn heti tämän perään.

Kaavailimme vähän keikkojen tekemistä ennen albumin julkaisua, mutta saa nähdä kuinka käy. Olemme tehneet parin vuoden aikana vain kourallisen, ja piilonarsistinen esiintymiskaipuu olisi kova.

Keikoista ja lähestyvistä kuntavaaleista tulee mieleen mielenkiintoinen aihe: poliittisesti värittyneet musiikkitapahtumat. Meitä on silloin tällöin pyydetty esiintymään erilaisiin ehdokkaiden tukitapahtumiin ja erilaisten puolueiden nuorisojärjestöjen järjestämille klubeille. Enimmäkseen sinne punaisen ja vihertävään suuntaan, mutta ajoittain myös sinisemmälle puolelle. Kaikista olemme kieltäytyneet – lukuunottamatta erään näennäisen ekologisia arvoja ajavan puolueen nuorisosiiven järjestämää hyväntekeväisyyskonserttia.

Tapahtuman tulojen oli tarkoitus mennä merien suojeluun, ja luonnollisesti esiinnyimme ilmaiseksi. Vuotta myöhemmin yksi järjestäjistä (ja silloinen eduskuntavaaliehdokas) syytti meitä, paitsi arrogantista asenteesta, myös kaljavarkaudesta – julkisesti sosiaalisessa mediassa, ilmeisen tosissaan. Poliittinen ura sopii tietynlaisille ihmisille, mutta me emme onneksi kuulu heihin. Tosin myös vuonna 2009 yritimme pelastaa Itämeren muuttamalla Kokemäenjoen merivedeksi. Aktivismin puutteesta meitä ei voi syyttää.

Maailman tila on muuttunut myös levyjen suhteen. Nykyään kaikki kuuntelevat musiikkinsa Spotifystä (josta myös Meri löytyy), ja levymyynnit ovat laskeneet tolkuttomasti. Emme ole varmoja, kannattaako tehdä aikaisemman kokoisia CD-eriä, vai suosiolla tehdä pienet erät sekä laserlevyä että vinyyliä. Kertokaa te. Ostatteko meitä mieluumin vinyylillä, muovilla vai digitaalisesti?

Koska maailman parasta levyämme saa vielä odottaa, tässä muutamia muita hyviä juttuja:
- Chungking Express, yksi parhaista elokuvista koskaan!
- Betrayal at Bespin: Rains, Kokemäen postapokalyptinen ug-yhtye teki vuoden parhaan levyn!
- The Smashing Pumpkins: Siamese Dream, no joo.
- 500 Days of Summer, ja vaikka tästä sokerisesta hipster-mössöstä ei pitäisikään, sisältää yhden maailman parhaista leikkauksista: tyyppi peilaa itseään auton ikkunasta ja takaisin heijastuu Han Solo. Elokuvakerronnan juhlaa.
- Random Damage Scissors, Rauman kovimmalta kaaosjazz-yhtyeeltä ilmestyy vinyyli tänä vuonna.

kiitos ja anteeksi,
Lauri-Matti

21.10.
2012 Sormet norsunluilla

Ihmiskeho on epäonnistunut ja kammottava keksintö.

Yritin perjantai-iltana äänittää lisää lauluja, joita puuttuu vielä melkoinen määrä. Heti, kun astun mikrofonin eteen, alkaa kurkkua kuristaa, eikä montaa minuuttia ehdi laulaa ennen kuin outo jännitys lamaannuttaa koko ruumiin. Ja kun kurkkua jännittää, ääni käheytyy ja no niin. Keikoilla ja treeneissä voi laulaa miten sattuu, mutta ääni kestää melkein minkä vaan, mutta kun rec-nappulaa on painettu, olen ihan jumissa. No. Hiljalleen.

Levyn piti ilmestyä jo lokakuussa, mutta erilaiset kiireet ovat nyt sotkeneet aikataulua. Tein lyhytelokuvaa, joka veikin aikaa enemmän kuin odotin, ja olen samalla riutunut Helsingissä, missä mikään ei kiinnosta ja millään ei ole väliä. Nyt taitaa olla aika tehdä levy loppuun uudella vimmalla ja raivolla. Vähemmän Taidespedellistä korkeakoulua ja enemmän taidetta.

Tänä aamuna Pekka saapui Raumalle ja aloimme puuhastella koskettimien kanssa. Tällä levyllä on yllättävän vähän oikeaa (eli akustista) pianoa, mutta Rhodesia, urkuja ja syntetisaattoria kyllä. Jälkimmäisen virkaa hoitaa parhaat päivänsä nähnyt Trilogy, urun virkaa toimittaa tällä kertaa digitaalinen Nord Electro. Rhodes on ihan vain Rhodes. (Vaikka tulevaisuudessa niitä ei tarvita: "Where we're going, we don't need no Rhodes". Toivottavasti ymmärrätte elokuvaviittauksen lapsuuden suuntaan. Kiitos, Timo.)

Timolta tuli aamuyöllä 5.37 tekstiviesti, jossa hän kertoi vapautuneensa juuri äsken töistä (W.A.S.P.in keikalta, sic.) , ja tämä päivä taitaa jäädä väliin. Yritimme siis Pekan kanssa kahdestaan selvitä tekniikan koukeroista. Bravuurina kytkin vahingossa urusta vahvistimeen kulkevaksi johdoksi kuulokejohdon. Fenderin läpi ei tullut urkua, mutta esimerkiksi rumpuja kyllä, ihan kohtuullisella voimalla. Kesti hetken ymmärtää, että jokin ei ole kohdallaan.

Rakentelimme flangerista, phaserista ja Memory Man -delaysta myös (ainakin vielä tänään hienolta tuntuneen) pulputusta Poimi minut taskuusi -lauluun, jonka suureellinen nostatuskertosäe kaipasi myös jotain muuta kuin nostattamista ja junttaamista. Yllättävän monet sovitusasiat tuntuvat asettuvan kohdalleen vasta studiossa.

Ääliö-kappaleeseen teimme hartaudella stemmoja, jotka eivät nyt ehkä ole ihan Lauluyhtye Rajaton -osastoa, mutta yllättävästi toimivat yksinäänkin. Pekka pyysi hiljentämään "tuon mokelluksen", ja vaistomaisesti hiljensin oman lauluraitani. Lauluni ei ole siitä teknisimmästä ja puhtaimmasta päästä, joten niihin on aika ajoin vaikea sovittaa järkevää stemmalaulua, mutta Pekka sai kunnialla laulettua hyvältä kuulostaneet äänet niihin paikkoihin, joissa niitä kaivattiin.

Teimme liioitellun pitkän päivän. Huomenna jatkamme sen Rhodesin parissa. Fender Twin -vahvistimeni on ehkä rikki. Ahdistaa.

käheä kertojaäänenne,
Lauri-Matti

24.7.
2012 Babylonin torni ja kitarankielten sekoittuminen

Teimme Timon kanssa kitaroita Raumalla kaksi päivää.

Matkalla Kokemäeltä Raumalle sunnuntai-iltana kuuntelin viime albumimme, Meren, läpi. Olimme aikanaan vähän pettyneitä sen saamaan vastaanottoon, ja ihmettelimme, miksi niin hieno levy ei kiinnittänyt enempää huomiota ja kiinnostusta, mutta vaikka levystä edelleen pidän, aloin ymmärtää. Yhtyeemme on aina ollut anteeksipyytelevästä ulosannista huolimatta melko omaehtoinen ja olemmme lähestyneet asioita nyrkki pystyssä. Me tehdään näin. "Miten noin voi tehdä?" "Tekee vaan."

No, Meri ja samalla varmaan kaikki muutkin aikaisemmat albumimme, ovat olleet suunnitelmallisuudestaan huolimatta aika peräänantamatonta menoa. Hyvässä ja pahassa. Kun ajattelen asioita taaksepäin, yksi peräänantamattomimmista tekijöistä levyillä olen ollut minä. Olen halunnut outoja ja hölmöjäkin ratkaisuja, vaikka kaikkein oudoimmista ja jännimmistä asioista ei ole aina voinut minua syyttää. Olemme ärsyttäneet myös tahallamme, ja ehkä aika paha veto on Meren kolmen viimeisen raidan asettelu. En tiedä, miten muutenkaan ne voisivat olla, ja Toistaiseksi elossa merkitsee ainakin minulle edelleen paljon, mutta no niin. Ymmärrän, miksi kriitikotkin suhtautuvat melko varauksella taidepop-kokeiluumme. Eräs kriitikko muuten kommentoi päätösraidan tekstiä, että "tämä jätkä tuskin uskaltaisi tehdä itsemurhaa", ja näki sen ilmeisesti negatiivisena seikkana. Se, että en hukuttautunut levyn tekemisen jälkeen, on ollut ainakin minulle itselleni yllättävän hyvä kokemus.

Nyt kokonaisuudet ovat ehkä vähän harkitumpia, vaikka melkoista äärimmäisyyttäkin on. Kehä ja Kohti kotia perustuvat kahden, kolmen sävelen bassoriffeihin, jotka jatkuvat ja jatkuvat, vaikka ympärillä tapahtuisi mitä. Ajattelemme nyt vähän suoremmin.

Maanantaina totuttelimme soittamiseen, ja aloitimme helpolla Uusi aika -laululla. Yhden riffin kitarasoundin etsimiseen meni aikaa täysin kohtuuton määrä, ja mikrofonienkin sijoittelua piti väännellä. Timo tosin toteutti tämän siirtämällä Twin Reverbiä itseään eikä mikrofoneja. "Mikit oli ihan hyvin, vahvistin oli väärässä paikassa." Muokkasimme vähän muutamaa sovitusta ja yritimme soittaa mahdollisimman oikein. Meillä on aika teknisesti vaativaa materiaalia tällä kertaa, eikä tremolon tai delayn polkaiseminen päälle ja soinnun räimäiseminen jonnekin sinne ykkösen seutuville enää ihan riitä. Piti oikein soittaa.

Tiistaina äänitysten päätteeksi kuuntelimme nopeasti tulokset läpi, ja tuo Uuden ajan kahden tunnin ruuvailun jälkeen syntynyt kitarasoundi oli jotain ihan kammottavaa. Sointi meni tyystin ruvelle ja soittokin kulki miten sattui. Olimme jo ehtineet alkaa purkaa kamoja, mutta mikrofonit olivat vielä pystyssä. Sanoin Timolle, että soitan nuo nyt jollain soundilla vaan ja jotenkin, kunhan saamme jotain muuta alkuperäisten tilalle. Kerralla sisään ja ehkä tuo raita päätyy levyllekin. Joskus pitää kulkea kiertotietä, jotta pääsee sinne, mihin haluaa.

Muistelimme myös mahtavaa Babylon 5 -tv-sarjaa, joka oli Timolta lainaamieni Hong Kong -toimintaelokuvien ohella elämäni kirkkain valo joskus Yö kylpyammeessa -levyn tekemisen aikoihin. Londo ja G'kar, rakkaat ystäväni. "Eikö universumi ole hieno paikka? En haluaisi asua missään muualla."

Väsyttää ja kaikki on raskasta, joten tämä loppuu tähän.
Uusi aika on täällä.
Lauri-Matti

15.7.
2012 17 raitaa, jotka jokaisen on kuultava ennen kuolemaa

Yllä olevassa videossa muistoja studiolta älypuhelimeen löytyneellä 8mm-applikaatiolla. Anteeksi tästä. Ja ylikansallinen videopalvelu lisäsi loppuun 30 sekuntia mustaa.

Äänitimme loput rummut ja bassot viikonlopun aikana. Pidimme viimeiset hätäiset treenit Turussa torstaina, ja perjantaina matkustimme Raumalle – kukin omalla kyydillään. Studiolla oli neljä ihmistä ja neljä autoa.

Perjantaina lähinnä pystytimme kamoja ja soittelimme. Olemme harjoitelleet viime aikoina harvinaisen paljon, ja vaikka kehitimme parin muutaman viikon sisällä kaksi täysin uutta kappaletta levylle, ne olivat ihmeen hyvin hallussa. Toisen raakiledemon olen tehnyt pari vuotta sitten, ja toinen oli Timon kanssa joulun aikoihin 2010 tekemistämme demoista. Tuolloin olimme pari päivää studiolla ja yritimme säveltää uutta materiaalia, mutta mitään ei järkevää syntynyt. Taannoin kävin läpi erilaisia juttuja, ja yksi noista tekeleistä pysäytti. Kirjoitin lopullisen tekstin parissa minuutissa, ja siitä tuli raadollisinta kirjoittamaani asiaa. Pitää katsoa, voiko sen tehdä noin.

Timo oli lauantain miksaamassa teatterinäytöstä ja Mysteeri-Pekka on laulamassa oopperaa Savonlinnassa, joten kissat hyppivät pöydillä hiirten ollessa poissa. Iltapäivään asti yritimme saada äänitettyä jotakin järkevää, mutta mistään ei tullut mitään. Olimme vähällä lähteä kotiin. Ilari ja Tuomas heittelivät kiviä studion pihan peltikatoille ja turhautumista oli ilmassa. Ruokailun jälkeen kuitenkin asiat alkoivat yhtäkkiä sujua, ja olimme kovassa soittokunnossa. Sovitimme hieman uudestaan oudoilta tuntuvia kohtia, ja Myrsky, jossa mentiin siinä vaiheessa varmaan otossa 10 tai 11, saatiinkin lopulta talteen noin vain. Vaikeimmat kappaleet olivat kivuttomimpia. Loppuillasta teimme vielä yhden doom-jazz-teoksen pohjat ja harjoittelimme vähän seuraavaa päivää varten.

Näillä kappaleilla olemme haastaneet itseämme toden teolla. Olemme tehneet suoraa indienaputusta, trance-vaikutteista breakbeat-jumputusta ("Onk tää jotai Hidria Spacefolkkii", kysyi Njet-yhtyeen Iiro sattuessaan studiolle), jo melkein metallista rockia ja vähän stadion-sävyjä omaavaa poppia (tavallaan). Joku voisi sanoa ilkeästi, että nyt vain soitamme kuten kaikki muutkin, mutta meille nämä jutut ovat uusia. Olemme soittaneet yhdessä 10 vuotta, ja kaikille meille on tullut omalla tavallamme kieroja tapoja lähestyä musiikkia. Tällä kertaa olemme tehneet uusia aluevaltauksia, mutta luulen, että kuulostamme silti itseltämme. En aina tiedä, onko se hyvä asia.

Tuon stadionpop-kappaleen raadollinen sanoitus sai ääniä puolesta ja vastaan (tilanne on nyt 2-2). Yhtyeemme historian aikana oikeastaan vain yksi teksti tuon lisäksi on herättänyt samanlaista keskustelua. Tällä kertaa kyse ei tosin ole samasta keskustelusta kuin viime kerralla, jolloin sanat viittasivat hieman erään hyvän ystävämme elämään.

Jos kirjoittaa omasta ja muiden elämästä, saa olla tarkkana, ja silti tulee pahoittaneeksi mieliä. Vaikka omat sanani eivät todellakaan ole tarkkoja dokumentteja elämästä ympärilläni, niihin mahtuu aika paljon todellisuutta. Eräs toveri on ottanut "kaikki on totta" -dogman teksteihinsä, mutta ihan siihen minä en lähde. Taiteessa pitää aina valehdella, muuten voisi tuijottaa vain maalaamattomia hirsiseiniä. Silloin tällöin jotkut ovat kysyneet laulujemme erisnimistä, ja juuri nyt mediassa vellovan fiktiivisen henkilöllisyyskysymyksen ja näiden kysymysten vuoksi tässä totuus: Helena, Jani, Pete ja Jenny ovat oikeita ihmisiä. Paitsi Pete, joka oli (tai on) oikea, joskin fiktiivinen ihminen, jolla oli oikea asunto Syväraumassa. Jossa siis asui fiktiivinen henkilö. Jätän sen sanomatta -laulun "Mennään Petelle sekoilemaan" on kuitenkin enemmän totta kuin moni muu. Moni Peten kämpässä käynyt ihminen ihmetteli usein, miksei Pete ollut koskaan kotona, ja miksi niin monilla oli avaimet sinne. Ja miksi Petellä oli puhvelinnahkasohva? Koko asian selittäminen vaatisi enemmän tilaa kuin tälle studiopäiväkirjalle on varattu, ja hipoo jopa lain rajoja, joten jätetään totuus Petestä sikseen.

Sunnuntaina teimme vain kaksi ja puoli biisiä, tuo puolikas on demo jostain tulevasta. Tosin aika hyvä demo. Ja ensimmäinen on jonkinlaista Seattle-Rauma-välimaaston grungea. The Smashing Pumpkins oli iso syy alkaa soittaa musiikkia, ja vasta nyt osaamme soittaa sen verran, että pystymme tekemään jotakin hieman Billyn jalanjäljissä. Muffit täysillä.

Meillä on 17 uutta kappaletta, joista jokunen pitää pudottaa pois. En haluaisi tehdä sitä, sillä jokainen niistä on tärkeä. Meillä on myös mahdollisesti suuria muutoksia edessämme. Uusi aika on täällä, ja meidän ja teidän on hyväksyttävä se.

Tässä vielä hyviä juttuja:
Mika Waltari - Sinuhe, egyptiläinen
Wong Kar-Wai - In the Mood for Love ja 2046
John Woo - Bullet in the Head
Koria Kitten Riot - The Lows & the Highs
Michael Ritchie - Fletch (Timo halusi tämän)
P.T. Anderson - Punch-Drunk Love

Kiitos lapsuudesta, kiitos vanhuudesta, kiitos pakenevasta hiusrajasta.
Lauri-Matti

1.7.
2012 Vireystilan alennustila

Älkää huoliko, se levy on kyllä tulossa. Pidimme vain taukoa, kun oli Klustermusta, Sodankylää, teatteria ja ties mitä. Jatkamme äänityksiä koko yhtyeen voimin heinäkuun puolessa välissä. Sitä ennen meillä oli Timon kanssa tarkoitus äänittää puuttuvat kitarat aiemmin äänitettyihin kappaleisiin, mutta se ei osoittautunut niin helpoksi, kuin kuvittelimme.

Kielisoittimethan on perinteisesti valmistettu puusta. Puulla on perinteisesti tapana venyä, turvota ja muutenkin totella termodynamiikan peruslakeja, kuten lämpölaajenemista. Ilmeisesti jokin sen tyyppinen ilmiö oli sattunut telecasterini kohdalle keväällä, ja kaula oli löystynyt tai ties mitä. Kaularaudan kiristys ei ole niin sanottu yhdysvaltalainen temppu, mutta sitä seurasi toinen toistaan kummallisempia ongelmia. Sain hienovireen hetkeksi kuntoon ensimmäisiin kitaraäänityksiin, mutta nyt kitara oli mennyt täysin käyttökelvottomaksi. Vietin yhteensä noin kahdeksan tuntia ruuvaillen hienovirettä eri suuntiin.

Vire, ja perinteiset länsimaisen tasavireisen säveljärjestelmän harmoniat, ovat sellaisia, että niihin ei lopulta kiinnitä kovin helposti huomiota. Mutta nyt, kun olimme alkaneet kerran skitsoilla kitaroidemme vireistä, kuulimme epävirettä joka paikassa, mikä vaikeutti työskentelyä aika pahasti.

Béla Tarrin Werckmeister Harmoniak -elokuvassa (joka on muuten aivan järkyttävän hieno elokuva) eräs hahmo luennoi tasavireen kahlitsevuudesta, ja piti Werckmeisterin viritysjärjestelmää tuhoisana. Werckmeisterin teoriat yrittävät luonnonvastaisesti löytää väkisin järjestyksen ja harmonian aallonpituuksien kaaoksesta. Se on muuten aivan järkyttävän hieno elokuva, katsokaa.

En oikeasti ymmärrä näistä juuri mitään, olen omaksunut Mysteeri-Pekalta sen, minkä voin. Pekka on kunnostautunut opiskelemalla musiikkitiedettä yliopistossa ja oopperalaulua konservatoriolla, ja jos joku muistaa Talo puiston laidalla -renkutuksemme, sen väliosan hämmentävä pianosoolo perustuu osittain johonkin nerokkaaseen teoreettiseen juttuun. Siitä en tiedä, mutta hurja se on. Kappaleen nimi tulee muuten samannimisestä italialaisesta kuvottavasta eksploitaatioelokuvasta, vaikkei teksti asiaan liitykään.

Osa kitaroista tuli äänitettyä kuitenkin. Viritin kitaraa sen mukaan, mitä sointuja tietyssä pätkässä käytin, jotta ne soivat jotakuinkin oikein. Täysin älytön metodi.

Timo oli kaivanut vanhan venäläisen Big Muffinsa esiin, ja kokeiltuamme sitä Smashing Pumpkins -presetillä (kaikki täysille), olimme myytyjä. Omassa pedaalilaudassani Big Muff on seissyt käyttämättömänä, koska... no, en ole rakentanut "setuppiani" kovin järkevästi. Timo on tästä pilkannut pari päivää, joten en kaiva haavoja auki. Muffit taitavat kuitenkin jatkossa olla kovassa käytössä.

(Päivitys vielä tähän, Kitarakuu laittoi Telen kuntoon ja taas soi. Kiitos.)

Älkää unohtako meitä, älkää ihan vielä. Tästä levystä tulee hyvä.

Lauri-Matti

24.5.
2012 Rujoa menoa

Kiireen vuoksi tämän päiväkirjan kirjoittaminen on jäänyt, vähän kuten kaikilla päiväkirjoilla on tapana. Aika loppuu samaa vauhtia kuin maailma – 2012-profetioista tosin lienee luovuttu jo. Harmi.

Jossain välissä ehdimme äänittää kiippareita pariin kappaleeseen. Kehän koskettimet olivat hurjin osa: Pekka soitti käytännössä yhtä sointua koko ajan, ja minä ja Timo vääntelimme epämääräistä kiinalaista flanger-pedaalia. Emme tienneet, mitä nappulat tekivät, mutta melko hurjaa soundia tuli ulos. Tuo komeus ajettiin Fender Twin Reverbin läpi vähän liian pitkällä jousikaiulla, ja melkoista mossoa se lopputulos oli, mutta sopi tämän levyn enemmän noisea on enemmän -filosofiaan.

Viikko sitten kuvasimme Kokemäellä musiikkivideota tulevalle singlellemme. Samaan aikaan miksaaja Markus Leminen (joka on vastannut mm. Lady Escapen uusista levyistä) miksasi sinkkua kasaan, ja ensi viikolla se lähtee masterointiin. Samassa kiireessä on tehty päivätöitä, järjestetty Klustermus-festivaalia ja sen sellaista.

Möyrin Kokemäellä metsässä risassa paidassa sateessa ja muut kuvasivat. En vilustunut, mutta lihakset sattuivat monta päivää kuvauksien jälkeen sietämättömästi. Metsään oli yökuvia varten kannettu hiukan liikaa valoa, ja Nikolai Teslan ajaman AC-sähkövirran arvaamattomuus päästiin kokemaan kantapään kautta: valaisija Tommi sai sateessa kastuneesta 600-wattisesta lampusta pahan sähköiskun. Paikalle hälytettiin ambulanssi, ja Tommi sai kotiin vietäväksi normaalin EKG-käyrän. Kun paljastui, kenen videota me siellä metsässä oikein touhuamme, toinen ambulanssikuskeista kehui Itkistä hyväksi livebändiksi. Oli käynyt keikalla. Vastavuoroisesti valaisijamme kävi heidän ambulanssissaan.

Video on tällä hetkellä kirurgisessa leikkauksessa Koreassa majailevalla Dimitrillä. Sen jälkeen on salamannopea efektointi- ja värimäärittelykierros. Videon ja sinkun pitäisi olla valmis kesäkuun ensimmäisellä kokonaisella viikolla. Nuo nk. efektit teimme puoliksi käsin, josta todiste ohessa.

Heittäkää studiopäiväkirjan sivut tuleen,
terv. uskollinen höyrylaivanne ja osa-aikainen rapu,
Lauri-Matti

5.5.
2012 Tarpeeksi lujaa ja tarpeeksi väärin

Äänittelin yksinäni lauluja studiolla. Sinne päin meni, mutta kelvatkoon. Stemmoja en ole ikinä oikein uskaltanut yrittää laulaa itse, vaan jättänyt ne Pekalle, mutta uskaltauduin kokeilemaan. Kammottavaltahan se kuulosti. Pekka kuvaili joskus laulutyyliäni sanalla "taideriekku", koska osun nuottiin joskus ja harvemmin. Yritän korvata puuttuvaa puhtautta ilmaisun voimalla, ja senkin kanssa on vähän niin ja näin.

Koska tätä kai lukevat myös jotkut laitteista kiinnostuneet, laulut tallentuivat Roden K2-putkimikrofonilla jonkun Focusriten etuasteen läpi. En tiedä muuta kuin sen, että K2 on ihan hyvä mikrofoni, ja sopii äänelleni. Kitaraakin tuolla yritettiin joskus äänittää, mutta se kuulosti mitäänsanomattoman kehnolta. Oikein mitään muuta järkevää käyttöä tuolle ei laulun lisäksi ole löytynyt.

Ei sen enempää tällä kertaa, mutta tässä lista elokuvista, jotka auttavat pahimman kevätahdistuksen yli:
- Turtles Can Fly, Iranin neorealismi repii aivot!
- Purple Rain, Prince repii aivot!
- The Tree of Life, Terrence Malickin maailmankaikkeusnäkemys repii (tietyin varauksin) aivot!
- Ten, Iranin neorealismi repii edelleen aivot!
- Werckmeister Harmonies, Bela Tarr repii aivot!

Varokaa aivojenne puolesta!

2.5.
2012 MTV-sukupolvi

Ensimmäiselle sinkullemme tehdään ajan hengen mukaisesti musiikkivideo. Tai siis ajan hengen vastaisesti. Jotain sellaista. Musiikkivideoita katsotaan nykyään lähinnä netissä, ja nekin ovat lähinnä hienoa kuvaa ilman sen kummempaa juttua. Monet pitävät musiikkivideoiden kultakautena 90-lukua, mutta minusta hienoimmat ja kekseliäimmät jutut tehtiin vuosituhannen taitteessa, kun mm. Gondry muut alan miehet vielä ohjasivat niitä enemmän. 90-luvulla toki Axl Rose hyppäsi laivasta ja musiikkivideot maksoivat helposti enemmän kuin kokonaiset suomalaiset elokuvat nykyään.

Meidän musiikkivideomme ei ehkä yllä ihan Guns'n'Rosesin mahtipontisuuteen, mutta katsotaan kuinka käy. Ajattelin ensin ohjata videon itse, mutta totesin, että olisi mukavampaa olla pois kameran takaa ja pitäytyä edessä. Yllä näkyvässä videossa tuottaja, leikkaaja ja kuvaaja yrittävät olla realisteja, kun meidän visiomme ovat liian suuria. Leikkaaja syö samalla purkkinuudelia Koreassa.

Nykyajan levottomiin nuoriin viitataan usein vieläkin MTV-sukupolvena, vaikka MTV-sukupolvihan kasvoi 80-luvulla. Tämän ajan MTV-sukupolvi katsoo, kun liian rikkaat 16-vuotiaat ihmisenraadot haluavat mehujäästä valmistetun Ferrarin syntymäpäivilleen ja joku tyyppi nielee sulaa rautaa sidottuna ostoskärryyn hyppyrimäessä. Samaan kohdeyleisöön meidänkin pitäisi varmaan yrittää osua.

Lauri-Matti

1.5.
2012 Kuollut mies kävelee

"Juokseva zombie on paha tyyppi jo yksinään, mutta kävelevä ei pelota vasta kuin massoina, siinä se kauhu on", kuvaili Timo eroa uuden ja vanhan koulukunnan zombie-kauhussa. Walking Dead -sarjassa örmöt kävelevät taas, ja samanlaista aivottomien massojen aiheuttamaa kauhua voi helposti kohdata myös tosielämässä. Yksi tapa on kävellä Turun keskustassa noin 200 metriä vappuaattona.

Äänittelin eilen vähän kitaroita, eli seisoin vahvistimen vieressä ja annoin kiertää niin että talo tärisi ja loputkin veturimiesten haamut pinkoivat pakoon studion varjoista. Aiempia levyjä olemme tehneet pikälti niin, että pojat ovat tulleet studioon ja on kiireellä äänitetty rumpu- ja joskus bassopohjat. Sen jälkeen olemme kahdestaan Timon kanssa askarrelleet puuttuvat osat yksitellen, kunkin sitten vieraillessa tarpeen mukaan studiossa. Nyt aikataulu oli sen verran kevyt, että ehdimme pohtia sovituksia ja soitannollisia ratkaisuja tarkemmin yhdessä ja keskustella niistä yhdessä. Timo totesi, että tästä levystä tulee selvästi Produced by Itkis – viitaten ilmeisesti Produced by Pink Floyd -ilmaisuun. Istuimme tarkkaamon sohvalla ja juttelimme. Näin levyt pitäisi tehdä.

Emme ole hirveästi koskaan keskustelleet Itkiksen teksteistä, koska "ne nyt ovat mitä ovat", mutta nyt pojat jopa vähän innostuivat kehumaan niissä tapahtunutta muutosta. Tällä levyllä ei ehkä kuulla ihan samanlaista tekstimaailmaa, jota joskus ennen kirjoitin: "Kello 22.21 elokuussa 2008 kävelin Pormestarinkatua alas suru puserossa ja ahdistaa niin kovin paljon kaikki tää, ankatkaan eivät hymyile mulle." Kai minä vieläkin sanon suoraan ja kirjoitan siitä, miltä tuntuu, mutta juuri näissä kappaleissa kulma on ehkä vähän impressionistisempi. Monet sanoituksistamme ovat toki myös sellaisia, että yksityiskohdat niissä vaihtelevat joskus keikoilla, ja äänitysvaiheessakin olen saattanut muuttaa yhtäkkiä jotain noin vain. Taiteessa ja runoudessa hetkessä eläminen tuntuu tärkeältä. Vaikkapa Leonard Cohen on hieno kirjoittaja, mutta Leon jutut tuntuvat hieman liian mietityiltä ja lukkoon kirjoitetuilta minun makuuni.

Joku julkaisi joskus kirjan väärin kuulluista sanoituksista. Timo oli kuullut Kehän kohdan "Sinä olet lihaa – halusit tai et" muodossa "Sinä olet lihava", eikä ihmetellyt asiaa sen enempää.

Crumar Trilogysta tuli lähtemätön osa meidän soundiamme näiden sessioiden jälkeen. Parilla kympillä ostamani ja melko huonosti toimiva syna surisee ja mörisee. "Saisko siitä vähän enemmän Terminaattoria?" kysyi Timo, ja saihan siitä. Täytämme luultavasti jokaisen tyhjän aukon levyllä tuolla matalalla murinalla.

Mitä muuten laitefiilistelyyn tulee, pitää hehkutella Hughes & Kettneriä. Missään H&K:n laitteissa ei ole mitään kovin erityistä tai coolia, eikä kukaan ole erityisen innoissaan vaikkapa vintage- Huhges & Kettner -tuotteista, mutta ne hoitavat hommansa virkamiesmäisen tehokkaasti. Käytimme äänityksissä kahta Hughes & Kettnerin vahvistinta: bassokomboa ja Statesman-putkikomboa, ja omassa pedaalilaudassani on vuosikaudet seissyt uskollinen Tube Factor -putkisärö. Esa Pulliainen kuulemma käyttää samaa laitetta, koska muut pedaalit menevät rikki, jos niiden päälle hyppii kännissä. Siitä en tiedä, mutta itsekään en Tube Factorista enää luopuisi.

Nyt yritämme löytää sopivan päivän äänittää koskettimia ennen kuin Pekka katoaa kauas Venäjälle ja siitä Savonlinnaan laulamaan oopperaa kesäksi. Sinkkumme pitäisi ilmestyä nettiin ennen Klustermusta, ja eiköhän se tästä järjesty. Ääni on käheänä, kuume nousee ja lauluja pitäisi laulaa. Myöhemmin sitten.

Terveisin
raumalainen runoilijanalku ja ajopuu
Lauri-Matti

29.4.
2012 Sikses iha hyvi

Hyvän mielen viikko päättyy tänään, mutta olemme vielä hyvillä mielin.

Meillä on ollut suunnattomia vaikeuksia erään kappaleen äänittämisen kanssa. Sitä yritettiin ensimmäisen kerran jo keväällä 2010, mutta epäonnistuimme pahasti. Kokeilimme sitä lauantai-iltana, mutta lopputulos oli kankeaa venkoilua, josta puuttui svengi, tunne ja ote. Livenä sitä on vedetty jo monta vuotta, mutta jostain syystä studio-olosuhteissa siitä ei ole tullut mitään. Aamulla Tuomas ehdotti, että jospa hän soittaa sen yksin ilman muita soheltamassa kuulokkeissa. Tuomas paukutti biisin läpi yksin soittotilassa ja parilla yrittämällä saatiin mahtava otto. Joskus näin. Mikään metodi tai dogma ei ole ikinä oikea, vaan parasta on lähestyä asioita niille sopivilla tavoilla, ja Yksi elämäsi parhaista päivistä -kappaleelle sopiva lähestymistapa oli tämä.

Käytimme aiemmin oivaa iPadille löytyvää kontrolleriohjelmaa, jolla sai näppärästi hallittua Logicia soittotilan puolelta, kun soitimme kaikki yhtä aikaa livenä, mutta jostain syystä se ja tietokone kieltäytyivät yhteistyöstä tänään. Samalla tuskailimme vartin yrittäen keksiä tapaa siirtää bluetooth-yhteydellä kuvia iPhonesta tietokoneeseen, siinä onnistumatta. On mahtavaa elää täällä tulevaisuudessa, jossa meillä on taskuun mahtuvia supertietokoneita ja langattomia yhteyksiä ilmatila täynnä, mutta ne eivät ole vieläkään sillä tasolla, että ne vain toimisivat niin kuin olettaa ja haluaa. Mitä pidemmälle tekniikka kehittyy, sitä enemmän tarvitaan rakennetta jokaisen uuden kehitysaskeleen pohjalle. Siksi yksinkertaisuus ja intuitiivisuus on seuraava haaste teknologian kehityksessä ja matkalla kohti kybertulevaisuutta.

Saimme seitsemän basso- ja rumpupohjaa kasaan, ja osassa on myös jo Timon kitarat. Itse äänitän huomenna hieman puuttuvia omia kitaroitani, mutta loput jäävät kesälle. Tärkeintä on saada singlen raidat kasaan. Vaikka materiaali tuntuu aika yhtenäiseltä, tajusin tänään, että ääripäät menevät silti Ääliön kevyestä 60-lukulaisesta popista Kehän synkeään ja hypnoottiseen runttaukseen. Jälkimmäinen on saanut nimensä osittain Porin ylpeyden, Circlen, inspiroimana. Metallin uutta aaltoa emme kuitenkaan ihan lähteneet tekemään.

Nyt nukuttaa niin paljon, että on parempi nukahtaa. Kuullaan.

Kunnioittaen,
taiteen ylioppilas
Lauri-Matti

28.4.
2012 Viidakkorumpu soi

Sekoilimme vielä eilen pitkään studiolla ja yritimme tehdä haparoivaa versiota lähes kymmenminuuttisesta Kiitos-nimisestä laulusta, jossa lähinnä kiitetään asioista. Oikeastaan kaikesta, mutta siitä ei kiitetä. Versio oli epäonnistunut, ääni meni ja sormet vuotivat verta, joten päätimme mennä suosiolla nukkumaan.

Aloitimme tämän päivän indiediskolla C-mollissa. Alkukankeuden jälkeen soitto kulki, ja kappaleesta saatiin useampi onnistunut otto sekä bassosta että rummuista. Kalibroimme itsemme puoli sävelaskelta alaspäin ja siirryimme indiediskoon H-mollissa. Senkin rummut ja basso menivät parin oton jälkeen niin sanotusti purkkiin (mikä on muuten näinä kovalevyjen aikoina varsin sattuva sanonta, vaikka alun perin nauhapurkkeihin on viitattukin). Aloin epäillä, että otoissa on jotakin vikaa, koska näin helpolla eteneminen vaikutti epäilyttävältä. Luultavasti olemme vain opetelleet soittamaan.

Loppupäivän ja -illan väkersimme pienistä osista levyn ensimmäisen singlen rumpu-, basso- ja kitaraosia. Kirja jota ette koskaan lukeneet -sinkun äänityksissä Timo humoasi, että studion puisesta rappukäytävästä sai mahtavan kaiun kahdella mittamikrofonilla, ja sen jälkeen tuo kaiku on ollut aika oleellinen osa sointiamme. Tällä kertaa kaikua käytettiin virveliin. Ääni tuntuu tulevan jostain muualta kuin kaiuttimista, se kuuluu seinien läpi ja etäältä. Ilari oli ulos mennessään unohtanut oven auki, ja kaikukanavissa on mukana myös herkkää rastaiden laulua. Sattuma ja satunnaisuus ovat oleellinen osa taiteellista prosessia.

Soitto ei enää oikein kulkenut, mutta jäimme luuhaamaan studiolle yömyöhään, ja äänitimme vielä vähän kitarakiertoa ja sen sellaista, ja keskustelimme X-ryhmästä ja zombeista. Kävelevät zombiet ovat se oikeasti pelottava juttu – juoksevista puuttuu massan aiheuttama pelottavuus.

Koska erilaisia virvokkeita kuluu äänittäessä, on korkinavaaja tarpeellinen väline. Studiolta sellaista ei valitettavasti äkkiseltään löytynyt, mutta apu oli onneksi lähellä: aikanaan performanssitaiteilijana toimineen rikostoverimme Daddy Hoowerin vanha kitara on päätynyt soittotilan seinälle, ja saastaisessa kulmikkaassa soittimessa on Mora-puukon ja kantokahvan lisäksi kiinteänä varusteena myös korkinavaaja.

Pohdimme yöllä vielä Tuomaksen kanssa levyn tematiikkaa ja kokonaisuutta. Siinä missä Meri oli melko synkkä ja aika ahdistavissa tunnelmissa tehty levy, nyt teemana on jopa toiveikkuus ja kurjista asioista selviäminen. Joskus niinkin.

Olen vanhempieni talossa lämpimän peiton alla ja yritän nukahtaa. Huomenna äänitämme vielä parin kappaleen pohjat ja sen jälkeen alan näpertää kitaroiden parissa. Olen kaivannut tätä niin paljon, ja nyt se tapahtuu taas. Kiitos pilvisistä öistä, kiitos täistä, kiitos kuudesti salamaniskusta selvinneestä miehestä.

Ystävänne ja lähes merikelpoinen henkilö,
Lauri-Matti

27.4.
2012 Thunderbirds are go

Klo 11.25

Yllä näette viihtyisän treenikämppämme. Pidimme eilen vielä viimeiset treenit, jotta muistamme edes vähän, miten kappaleet menevät. Sinne päin ja huonosti. Tarpeeksi lujaa ja tarpeeksi väärin tai jotain.

Tänä iltana aloitamme äänitykset. Päivä kuluu järjestellessä paikkoja, pystytellessä soittimia, mikrofoneja ja laitteita, mutta viimeistään huomenna pääsemme tositoimiin.

Timo Kuismanen toimii taas tuottajan roolissa, mutta kuten jotkut jo ehkä huomasivat, Hyvästi entinen elämä -EP listasi hänet yhtyeemme jäseneksi. Soitamme kymmenennessä Klustermuksessa 9.6.2012, ja koska Mysteeri-Pekka on matkoilla, Timo nähdään kanssamme lavalla kitara kädessä.

Tarkoitus on äänittää rumpu- ja bassopohjat noin viiteen, kuuteen kappaleeseen muutamassa päivässä, ja loput tehdään myöhemmin kesällä. Kesäkuun alkuun mennessä meidän on tarkoitus julkaista Kaakao Recordsin kautta ensimmäinen singlemme, ja mahdollisesti myös musiikkivideo, jonka ohjaa hyvä ystäväni Jaakko Peltokangas.

Lauri-Matti

Hyvän mielen viikko

Timo Kuismanen on vakuuttunut, että tällä hetkellä vietetään Hyvän mielen viikkoa, joten nyt ei angstata. Lähestymme kaikkea positiivisuuden kautta.

Järjestelimme studiota Timon kanssa pari tuntia. Samassa tilassa on myös Klustermus ry:n varasto ja mm. Euforia-yhtye treenaa täällä, joten tavaraa oli melkoisesti. Tungimme yhden huoneen täyteen erilaista rojua ja ryjää vanhalla kunnon Tetris-metodilla yrityksen ja erehdyksen kautta. Aioin pystyttää Fender Twin Reverbiäni, mutta sitä ei löytynyt mistään. Hetken pohdittuani tajusin, että olimme juuri haudanneet sen perimmäiseksi varastohuoneeseen. Kuva ohessa.

Ihastelimme studiolta löytyviä retro- ja vintagevahvistimia, syntikoita ja urkuja, mutta juuri mikään niistä ei toimi. Raahasin kuitenkin mukanani Crumar Trilogy -synan, joka sekin toimii vähän miten sattuu eikä oikein ollenkaan.

Ilari ja Tuomas lähtivät syömään, minä kirjoitan studiopäiväkirjaa, Timo soittaa Eric Claptonia sohvalla ja juuri mikään ei ole vielä pystyssä tai kunnossa. Otamme kevyen lähdön ja alamme stressata vasta loppumetreillä.

Kuullaan taas,
nöyrä kertojaäänenne,
Lauri-Matti

23.4.
2012 Mitättömyydestä kohti... no, jotakin

Täällä ei ole vielä mitään.

Alamme äänittää uutta pitkäsoittoamme ensi viikonloppuna, emmekä ole varmoja, mitä on tulossa. Toivottavasti paras levymme koskaan. Viime levymme ilmestyi vuosia sitten, ja ehkä jotkut teistä ovat jo unohtaneet meidät. Niin mekin vähän unohdimme.

Mutta uusi aika on vihdoin täällä.

Tähän päiväkirjaan tulee tyhjänpäiväisiä tarinoita, valheita, kuvia, videoita, disinformaatiota ja sekoilua. Luultavasti voitte seurata myös sisäisiä ristiriitojamme, kun painimme studion takapihalla mudassa kitarasoundien takia. Mutta kukaan ei tiedä tulevaa!

Kuullaan pian.

Lauri-Matti