29.9.
2008 Mitättömyydestä kohti keskinkertaisuutta

Eihän siitä ole kuin vajaa vuosi, kun julkaisimme edellisen pitkäsoittomme. Suuret yhtyeet hiovat materiaalia ja kiertelevät ja tuhlaavat aikaansa, mutta me aiomme saada kevättalveksi valmiiksi uuden ja tähän asti parhaan levymme.

Esituotantopalaveri pidettiin viime viikon perjantaina, ja kaikista kappaleista on olemassa edes jonkinlaiset demot. Kesällä tehty sinkku oli paitsi hyvää valmistautumista levyntekoon, myös ensimmäistä uutta materiaalia tälle albumille – suuri osa näistä kappaleista on syntynyt jopa tässä kuukauden sisällä. Aluksi näytti siltä, että levykelpoista kamaa ei olisi tarpeeksi, nyt sitä on jo melkein liikaa.

Tämä on vain esipuhe tulevalle, varsinaiset äänitykset alkavat 10.10.2008, jolloin matkustamme Raumalle, Kaakaon juuri remontoidulle ullakkostudiolle. Yritämme sitä ennen opetella viime hetkellä soittamaan uudet biisit edes jotenkin oikein, mukana on uuden aallon punkkia, slaavilaista folkkia ja jopa aika tylyä elektroa. Katsotaan, mikä päätyy levylle ja mikä ei, ja minkä sillan alta heräämme keväällä sessioiden loputtua.

Lauri-Matti

10.10.
2008 Thunderbirds are go

Klo 10.54

Ensimmäinen studioviikonloppu edessä. Tarkoituksena saada äänitettyä kaikki rummut ja kaikki bassot ja jotain muuta. Ihan ensimmäiseksi menemme kuitenkin kasaamaan uutta räkkiä J. Koivusen kanssa ja myöhemmin päivällä testailemme T. Kuismasen kanssa, josko studion uudet laitteet ylipäänsä toimivat. Eiköhän ne toimi.

Halusin lisäksi sanoa, että Suomessa on ehkä paras mahdollinen kulttuuriministeri – perustan väitteeni ainoastaan siihen, että aiemmin valjulta hahmolta vaikuttanut Wallin kokosi uuden Pahkasika-kirjan sisällön. Stefan myös hehkutteli toisessa päiväjulkaisussa, miten tuoreen tyttöystävän ja tulevan vaimonsa luota vuonna 1992 herätessään oli onnensa kukkuloilla, sillä hyllystä oli löytynyt neidon Pahkasika-kokoelman. S. Wallinilla on ryhtiä!

Palaamme asiaan myöhemmin.

Klo 21.48

No arvatkaa toimivatko uudet vehkeet. 8 tuntia selvittelimme ongelmaa, mutta päädyimme siihen, että uusi, suoraan paketista otettu äänikortti oli yksinkertaisesti rikki. Hyvä homma. Laatuvalmistaja ja kaikkea, mutta kun aikataulut ovat tiukat, jonkin on pakko mennä pieleen.

Onneksi studiolta löytyivanha hyvin palvellut RME:n vanha kortti, mutta alkuperäiset suunnitelmat isosta määrästä kanavia menivät uusiksi, ja Timolla on yö aikaa miettiä, millä tavalla koko bändi saadaan mikitettyä rajatuin kanavin.

Digitaalisuus on hyvä renki, mutta huono isäntä.

11.10.
2008 Manillaköysi kiristyy

12 tuntia studiolla tänään.

Kahdeksan kappaleen rummut ja bassot sisällä – katsotaan tosin huomenna vielä uudestaan, mikä kaikki siitä on kelvollista, pettikö arvostelukyky jossain välissä.

Olemme tunnetusti älykköyhtye, ja keskustelimme äänitysten välissä fysiikasta, avaruudesta ja filosofeista kuten Sinuhe Wallinheimo. On ihan käsittämätöntä, miten tällaisetkin muuten asialliset ja kohteliaat nuorukaiset muuttuvat rock-musiikkia soittaessaan täysiksi idiooteiksi, jotka laukovat suustaan mitä tökerömpiä ja painokelvottomampia asioita, naureskelevat typeryyksille ja käyttäytyvät epäilyttävästi. No, kuten Popeda aikoinaan lauloi, "ei kukaan meistä voinut aavistaa / että rock'n'roll saalistaa / koko miehen repii irti juuristaan".

Timo saa mennä teknisiin yksityiskohtiin, tiedän miten paljon se tykkää hehkutella erilaisia mikityksiään ja muita ratkaisuja, vaikka osittain kompromisseilla piti mennä. Myös laatuvalmistaja Saksasta, Behringer, tuotti DI-bokseineen jänniä ongelmia bassovahvistimen kanssa.

Livenä äänittäminen on meidän juttumme. Vaikka virheitä tulee ja etenkin kitarat pitää vetää kaikki uudestaan, se tuo soittoon ihan eri otetta ja tunnelmaa, kun samassa tilassa soittelee ja kuulee toisten soiton järkevästi luureista. Suurin osa elävänä soitetuista bassoista on jo valmista kamaa, jotain pieniä korjauksia saatetaan tehdä. Mehän emme hirveästi kvantisoi tai leikkele rumpuja tai mitään muutakaan sellaista nykyajan huuhaata, klikkiä käytämme vain silloin, kun siitä on oikeasti jotain hyötyä. Pari biisiä meni klikillä, useimmat ei.

Mysteeri-Pekka materialisoitui paikalle illalla ja äänittelimme koko nelikkoa parin kappaleen verran. Vielä ihan loppuillastakin soitto jostain syystä kulki. Ihan viimeisenä, lähempänä puoltayötä, soittelimme vielä cover-kappaleen talteen, mahdollisesti b-puoleksi sinkulle. Mietin tässä pitkään, pitäisikö paljastaa kappale vai ei, mutta päädyin siihen, että paljastan, sillä kukaan ei sitä tunne: raumalaisen Härkä-äiti-yhtyeen toisella demolla ollut Menolippu Havannaan. Tuottajamme Timo on telakalla lojuvan Härän basisti, ja muutkin jäsenet antoivat hyväksyntänsä lounge jazz -versiollemme.

Puolen yön jälkeen olin palailemassa studiolta ja päädyin hoipertelemaan vielä ankkalammelle, usva oli jo noussut. Mietin sitä, miten kauas on tultu siitä, kun ehkä 14-vuotiaana pyöräilin samalla lammella yhtenä keväisenä sunnuntaina, ja mietin, että osaispa soittaa kitaraa ja voispa perustaa bändin. Me teemme nyt kolmatta pitkäsoittoamme. Ei musiikki ole kummoinen syy elää, eivätkä meidän kappaleemme kovin monille merkitse mitään, mutta ainakin minulle ne merkitsevät jotain. Se riittää.

Lauri-Matti

12.10.
2008 ... ja kiristyy

Loput rummut ja bassot saatiin äänitettyä. Myös elektro-Itkis tuntui kulkevan yllättävän rapsakasti. Saimme aika nopealla aikataululla äänitettyä sellaisen 13 kappaleen pohjat, ja yritämme tehdä niistä kaikki valmiiksi. Jotakin on pakko tiputtaa pois, levyllä on jo varmuudella mukana kaksi kahdeksanminuuttista järkälettä parin minuutin renkutusten seassa.

Anteeksi muuten, että eilen hyydyttelimme saksalaisen laatuvalmistaja Behringerin laadukasta DI-boksia – tänään sama rätinäongelma ilmestyi myös Sansampin pedaaliin, ja syyksi paljastui lopulta tunnetun luxemburgilaisen perheyrityksen, Neutrikin, liittimillä varustettu välijohto, joka aiheutti todella hämmentäviä häiriöitä.

Ihmettelimme myös (ääneen) sitä, että kuvittelimme kaikki tämän olevan jollain tapaa taiteellisin levymme ikinä, mutta silkkaa poppiahan näyttää tulevan. Ei kai se haittaa, himmeämmän Itkiksen ystävätkin saavat jotain noiden loputtomilta tuntuvien jumitusten muodossa.

Oleellisten rumpujen lisäksi äänitimme yhtä oleellisia taputuksia ja falsetti- ja merimieskuoroja muutamaan kappaleeseen. Se vaikutti tosi hyvältä idealta, olemme viimeksi äänittäneet koko yhtyettä yhtä aikaa laulamassa ensimmäisellä demollamme. Ihan Beach Boysin puhtauteen emme falseteissa päässeet.

Äänitysten jälkeen Ilari, Tuomas ja Timo läksivät Turkuun, minä ja Pekka jäimme vielä Raumalle. Turun-seurue kiersi vielä Eurajoen kautta palauttamassa Audioverstaalle lainassa olleita mikrofoneja ja etuasteen. Suurkiitos!

Jatkamme tiistaina ja keskiviikkona Timon kanssa kitaroilla ja viikonloppuna yritämme saada laulut äänitettyä. Kiristää kurkusta jo nyt.

Pimeä ja tukala syksy on tulossa. Tässä muutama kirja ja levy, jotka kannattaa varata laukkuun:

F. Dostojevski: Rikos ja rangaistus
V. Meri: Manillaköysi (emme ole kukaan edes lukeneet tätä)
Manic Street Preachers: Holy Bible
Penniless: Anola ja Attraction
E. Rautavaara: ainakin Cantus Arcticus ja muut
Tiger Lillies: koko tuotanto

Lauri-Matti

14.10.
2008 Onko kitara edes oikea soitin?

Aloittelimme tänään kitaraäänityksiä, ja saimme noin kuuden kappaleen kitarat melko kivuttomasti äänitettyä. Timo nyrpisteli kulmiaan soittivirheilleni.

Suurin osa ajasta taisi mennä soundien etsimiseen. Virittelimme kolme vahvistinta pystyyn, joihin kaikkiin oli tarkoitus saada vähän erilaista meininkiä: Carlsbron Top 50 jyräävään säröön, Dynacord Twen II vähän säröiseen renkutukseen ja Fenderin Hot Rod puhtaalle helinälle. Top 50, niin manio vahvistin kuin onkin, ei oikein antanut peliä, vaikka kokeilimme ainakin neljää eri säröä ja myös keinokuormaa – homma ei vaan toiminut. Hughes & Kettnerin Tube Factor oli ainoa, josta tuli hyvää rytinää, ja sitä oli tarkoitus käyttää Twenin kanssa, joten lopulta luovuimme kolmen tyystin eri soundin hakemisesta ja ajoimme suosiolla ääntä sekä Topiin että Tweniin Hughesin läpi, ja Hot Rod soi yksinään.

Päätimme pitää yhden erillisen päivän kaikenlaisten hurjempien äänien nauhoitteluun. Kiertoa, liikaa kaiku- ja deelay-pedaaleja peräkkäin ja noin. Nyt ei tarvitsisi keskittyä siis kuin soittamaan edes jotenkin oikein ja jättää luovemmat ratkaisut myöhemmälle.

Viime levylle äänitin itse yksinäni kertaalleen kaikki kitarat. Timo tuli kuuntelemaan aikaansaannokset, ja istui hiljaisena joka biisin läpi, kunnes kertoi ystävällisesti, että kaikkihan ne menevät uusiksi. Joko olen oppinut soittamaan paremmin tai Timon seula on löystynyt, sillä kovin montaa ottoa ei tarvittu. Vain yhden parin tahdin pätkän kanssa oli ongelmia, mutta siitäkin selvittiin.

Timon lähdettyä en voinut vastustaa kiusausta äänitellä vielä vähän, ja raapaisin kaikki kitarat erääseen punk-henkiseen kappaleeseen. Sekava kaahausta, joka kuulostaa enimmäkseen vanhalta Eppu Normaalilta (no ainakin melkein), joten oikein soittamisella ei ollut niin väliä. Katsotaan, mitä Timo sanoo huomenna. Omppu-Z. Tällä kertaa on kyse kuitenkin vain yhdestä eikä yli kymmenestä kappaleesta.

Sain soitettua helposti oikein myös erään biisin, joka on hakenut paikkaansa jo useammalla levyllä. Se äänitettiin ensimmäistä kertaa kai jo Yö kylpyammeessa -sessioissa ja seuraavaksi Hiljaista Berliiniä ääniteltäessä, mutta kumpikaan versio ei edennyt sen pidemmälle. Nyt on sen viimeinen mahdollisuus, jos se ei toimi tälläkään kertaa, julkaisemme sen sitten vaikka netissä tai jotain, en halua sen enää kummittelevan takaraivossa.

Viime levyllä soittelin vielä enimmäkseen mustalla PRS:lläni ja säröjä Stratocasterilla, mutta nyt olen vaihtanut kokonaan Telecasteriini. Saan vihdoin yhdestä kitarasta kaulamikrofonin tummaa muhjua ja tallamikin riipivää räyhää, olin idiootti, kun en vaihtanut järkevään kitaraan ajoissa. Kun soittelin Telellä ensimmäisiä keikkoja, Timo tuli miksauspöydän takaa kysymään jossain vaiheessa, että "Miltäs tuntuu, kun on ensimmäistä kertaa oikea soitin?" Ihan hyvältä.

15.10.
2008 ... no ehkä ei

Loput kitarat äänitetty. Se olikin helpompaa kuin luulin.

Tälle päivälle jätimme pitkät laahaavat teokset, joista toiseen tulikin aika hurjaa Black Sabbath -riffittelyä liian monta kanavaa päällekäin.

Viime levyllä Timo visioi Iron Maiden -henkisen kitarastemman kappaleeseen Keskeneräisestä kirjasta, tällä kertaa visioin vastaavan Thin Lizzy -vonguttelun ihan itse, hauskana yhteensattumana siihen samaan kirjaan liittyvään biisiin. Timo painoi äänityksen päälle ja aloin vetää, kahden sekunnin päästä näin Timon horjuvan tuolilla, ja rupesi itseänikin naurattamaan ihan tuskallisen paljon. Pääsin kuitenkin loppuun asti, ei sitä voinut enää toista kertaa yrittää soittaa yhtään sen paremmin.

Sähkökitaroiden jälkeen yritin soitella heliseviä pop-akustisisa, jotka eivät oikein minulta lähde. Yritin myös käyttää luovuttani akustisen kitaran kanssa, ja Timo huuteli tarkaamosta vain takaisin, että nyt kuulostaa liikaa Anssi Kelalta. Hetken päästä yritin kuulostaa tahallani Riku Mattilalta, ja ei sekään onnistunut. Timo soittakoon nuo kohdat uudestaan joskus aikanaan.

20.10.
2008 Laulu se on iloni ja ...

Yritimme äänitellä Timon kanssa lauluja, enkä ole varma, menikö se hyvin vai ei. Rimaa hipoen mutta sinne päin ja aidan alta.

Laulu on ehkä ikävin musiikillisen ilmaisun muoto. Jos kitaransoitto ei meinaa lähteä, pitää vaan yrittää soittaa paremmin, jos piano ei mene ihan tahdilleen, voi koittaa soittaa uudelleen tai siirtää sitä yhtä iskua millisekunnin. Mutta jos laulu ei lähde, se ei yleensä lähde.

Jännittämisen huomaa ruumiissa, kurkku on vähän kireänä ja ääni käheytyy heti, kun yrittää vähänkin rääkäistä. Äänenkäyttö on helppoa, kun on rento ja vapautunut olo, mutta kun varta vasten menee studiolle laulamaan, homma alkaa mennä pieleen jo puolessa välissä rappusia.

Otimme kokonaisia ottoja kappaleista, joista sitten voi leikellä parhaat kohdat yhteen, ja saimmekin kaikkiin kappaleisiin ainakin yhden jokseenkin järkevän oton. Silti on selvää, että lauluille pitää varata ainakin yksi päivä vielä myöhemmin, kun huomaa kaikki kohdat, jotka menevät pieleen. Vireestä tai sellaisesta en omalla kohdallani juuri välitä (jos Timoa ei haittaa, ei haittaa minuakaan), mutta suurta tunteen paloakaan ei laulutulkintaan aina studiossa lähde. Keikoilla laulan niin pieleen kuin voi, mutta hyvällä otteella.

Ääni on pois ja olo tukala. Seuraavaa laulusessiota odotellessa juon reikiä hampaisiini hunajateellä.

Lauri-Matti

24.10.
2008 Ei kai näin rujoista pojista kannata

Matkustimme Helsinkiin aamulla kuvattaviksi. Marko, alan mies, otti meistä oikeat valokuvat niin levynkansia kuin julisteita ja promojakin varten.

Kylmä oli. Tuuli niin paljon, että kuvissa oikeasti näkyy, miten nojaamme tuulta vasten, että emme kaatuisi. Astuin koiran ruoansulatustoimintojen tuotteisiin. En näytäkään siltä kuin olen luullut. Lisäksi kansikuvaan ehdolla ollut daami olikin ollut tänään kuvattavana Ranskan Vogueta varten – muka jollain lailla tärkeämpi juttu.

Kuvattavana on vaikea olla. Nytkin ainakin henkilökohtaisesti parhaat kuvat olivat ne, joissa minut oli vähän niin kuin yllätetty enkä ollut sekavasti oma itseni ja rock-persoona tai jotain sinne päin. Noin ylipäänsä sanoisin, että meistä sai kuitenkin esiin jonkin puolen, jota ei hirveästi ole nähty.

Mysteeri-Pekka jäi Helsinkiin ja me muut palailimme Turkuun. Kävimme illalla vielä katsomassa Pepe Ahlqvistin soolokeikkaa, myös levy-yhtiön Aki tuli mukaan, ja kovaa kamaahan se oli. Itsekin osaan soittaa vähän blues-kitaraa, kunhan saan viisi minuuttia aikaa etsiä, mihin kohtaan sormet pitää laittaa.

Lauri-Matti

8.11.
2008 Soita se taas, Rainer

Pidimme vähän lomaa levyäänityksistä, mutta se on nyt ohi. Välissä kyllä täytimme Timon kanssa äänitetukihakemuksia ja kuuntelimme tuolloin ilmestyneen Guns'n'Rosesin uuden singlen verkosta. Alku vaikutti lupaavalta, mutta ei lähtenyt.

Äänitimme tänään Pekan sähköisempiä osuuksia eli kosketinsoittimia. Tarkoitus oli aloittaa aamupäivällä ja saada hyvissä ajoin paljon valmiiksi, mutta aamu meni taas digitaalisten vehkeiden kanssa kamppaillessa. Äänikortin oiva reititinohjelmisto löi kapuloita rattaisiin, ja lopulta kaikki ääni hävisi kokonaan, eikä mikään tuntunut auttavan. Yli tunnin askarruttaneeseen ongelmaan löytyi verrattain yksinkertainen ratkaisu: Macin ja äänilaitteen uudelleenkäynnistys. No niin.

Rhodes, tuo koskettimilla varustettu sähkökitara, oli Pekan käsissä upeaa kuultavaa. Ostin tuon yksilön joskus viime talvena. Kannoimme sen studion portaat ylös J. Koivusen kanssa ja sen jälkeen se ei ole studiolta poistunut, enkä ainakaan itse kanna sitä portaita ylös enää ikinä. Joku entinen omistaja on vaihtanut tuohn jossain vaiheessa tummanpunaisen nahkapäällyksen. Mitään järkisyytä emme ole tuolle dekoraatiolle keksineet ja harvinaisen rumaltahan se näyttää. Koiratkin näyttävät omistajiltaan tai toisinpäin.

Pekka soitti myös urkua epäilyttävällä italialaisvalmisteisella ränkylällä, joka on päätynyt J. Koivuselle ja sitä kautta studiolle Happoradion kitaristilta Haapasalolta. Muistan, kun se yhden talven nojaili J. Koivusen talon seinään ja. Nyt, monta vuotta myöhemmin, se on paljastunut oikeasti käyttökelpoiseksi soittimeksi, joskin yhden vian hävitessä ilmestyy toinen.

Äänitimme urkua Elkan vahvistimen läpi. Tai itse asiassa, tuo Elkatonen Leslie-henkinen vahvistin sanoi itsensä irti viime viikonlopun Njet!-yhtyeen äänityksissä ja käytimme vain kaappiosaa, vahvistimena oli Carlsbron Top 50 -kombo. Tuo varsin kompakti ja kauniin näköinen kokonaisuus näkyy koko komeudessaan viereisestä kuvasta.

Suunnittelimme varovasti myös pianoäänityksiä ja muita tulevia koitoksia. Pianon lisäksi levyltä ei hirveästi muuta enää puutukaan, paitsi useita laulukorjauksia ja äänimaailmakokeiluja miljoonalla pedaalilla ja slide-putkella.

Myöhemmin illalla hämmästelimme vielä Pekan kanssa, miten sujuvasti tämän levyn tekeminen onkaan käynyt. Odotettavissa on tietenkin jotain tukalia vastoinkäymisiä, koska kaikki ei voi mennä näin helposti. Niitä odotellessa on hyvä kasata stressiä arjen koettelemuksista.

25.11.
2008 Manillaköysi kiristyy edelleen

Äänitykset alkavat olla lopuillaan, enää puuttuvat pianot ja muutamat oheisäänitykset, joiden toteutumisesta en ole edes ihan varma.

Viime viikonloppuna olimme studiolla äänittelemässä parit bassot uudelleen ja lisäksi vonguttelimme ylimääräisiä kitaroita. Studiolta löytyneet delay- ja kaikupedaalit olivat hyvässä käytössä, ja Timo soitti slidellä mm. lokkien kirkua muistuttavaa merikitaraa. Eeppiseen päätöskappaleeseen soitimme myös pari sooloa mieheen, ensin tuottaja Timo, sitten Ilari, sitten minä ja vielä kerran Timo. "No kun muut sai soittaa säröllä!"

Delay-pedaaleihin jäi kiertämään outo humina, jonka lähteestä ei ole mitään käsitystä. Äänittelimme lopulta sitäkin ainakin kymmenen minuuttia, olimme polvillamme lattialla ja vain vääntelimme pedaalien ja vahvistimen nuppeja eri asentoihin. Tuloksena oli todella outoa huminaa, suhinaa, kohinaa ja sähköistä aallokkoa.

Timon lähdettyä kierrätin vielä vähän kitaraa ja sitten Ilari sai loistavan idean erilaisista kolinoista yhdessä kappaleessa. Kaksi konkkaa XY:ksi, rec päälle ja sitten vain kävelimme ympäri soittohuonetta ja kolistelimme eli asioita. En tiedä tekeekö sillä yhtään mitään, mutta tulipa äänitettyä.

Jäimme hetkeksi studiolle vielä kahdestaan soittelemaan, mäiskin rumpuja ja Ilari kitaraa Wem-vahvistimensa läpi. Paska kaupunki muuttui äkkiä tuliseksi free jazz -tykitykseksi. Turkuun palatessamme jäimme vielä treenikselle soittamaan vielä tylympää free-kamaa. Kahden miehen Random Damage Scissors -yhtyeemme vaikuttajiksi nimettäköön ainakin Albert Ayler, Marduk, Napalm Death ja Diamanda Galas. Tästä kuullaan vielä.

2.12.
2008 Varo niitä mustia koskettimia

19.12.
2008 Liikaa raitoja

Äänitykset ovat nyt jotakuinkin kasassa.

Vaikka ideana äänittää useampia vahvistimia kerralla oli kieltämättä ihan kekseliäs noin muuten, jatkossa täytyy suosiolla katsoa vain yhteen vahvistimeen hyvä soundi ja tyytyä siihen. Digitaaliaika mahdollistaa tsiljoona raitaa, mutta lähes aina pärjäisi yhdellä raidalla per otto. Ison maailman isot pojat tekevät sen takia edelleenkin paljon juttuja analoginauhoille, joille mahtuu 48 raitaa ja äänitysvaiheessa täytyy usein tyytyä yhteen mikrofoniin esimerkiksi kitaravahvistinta äänittäessä.

No, huolimatta useista kymmenistä raidoista per kappale, miksaaminen on ollut aika kivutonta. Mitään järin hälyttävää ei vielä ole tullut vastaan ja jo nyt kappaleet alkavat olla sellaisia, että ne voitaisiin kiikuttaa masteroitavaksi, mutta pientä hiomista vielä vaaditaan.

Ylikaupallinen joulu tulee, maassa ei ole lunta ja sielu pimenee stressin ja kaiken elämiseen liittyvän ylimääräisen alla. On ahdistavaa yrittää olla ihminen. Sen takia kävimme Ilarin kanssa eräänä yönä Raumalla äänittämässä freejazz-duomme Random Damage Scissorsin pitkäsoiton. Voit kuunnella aivoja riipivää tykitystä RDS:n kotisivuilta. Tilapäiseen ahdistushäiriöön ja univaikeuksiin.

Katsotaan, jos saisimme myös yhden Itkiksen levyltä pois jäävän kappaleen sellaiseen kuntoon, että sen voisi julkaista tässä päiväkirjassa. Olkoon se jonkinlainen joululahja kuuntelijoillemme, jotka ovat sietäneet meitä vuodesta toiseen. Kiitos.

Lauri-Matti

22.12.
2008 Blues in me are still blue

Miksaukset etenevät hyvin. Jopa ne, joiden suhteen olimme hieman epäileväisiä, kuulostavat oivilta. Ja on hienoa, kun eilen tehtyä miksausta kuunnellessa tulee olo, että no nyt lähtee. Yleensähän se menee toisin päin.

Käytimme tänään varmaan puoli tuntia viiden sekunnin pätkään, johon halusimme teknosta ja elektrosta tutun reverse cymbal -efektin. Kokeilimme efektiä efektin perään ja plugaria plugarin päälle, mutta mikään ei toiminut. Joku alan mies voisi pitää meille koulutuksen näistä sähköisen musiikin ihmeistä. Lopulta kelvollinen efekti löytyi sitten ihan äänitettynä, Tuomaksen malleteilla toiseen kappaleeseen soittama symbaalirolli toimi sellaisenaan.

Yle Teema näyttää Kino Innossa tätä kirjoittaessani elokuvaa Urgh! A Music War, uuden aallon yhtyeiden keikkataltiointeja. Todistaa taas, miten paljon musiikkia on vaipunut unohduksiin – osa ihan aiheestakin, mutta loistaviakaan ei enää pian kukaan muista. Olen itse miettinyt tätä asiaa paljon nyt, kun olemme tekemässä parasta levyämme tähän asti. Pitäisikö yrittää myydä sielunsa, tyrkyttää kappaleita väkisin radioihin soimaan ja tunkea jalkaansa joka oven väliin ja nauttia hetken siitä, vai pitäisikö vain pysyä turvassa undergroundissa ja tuhlata kaikki aikansa ja omaisuutensa musiikkiin, jota ei juuri kukaan kuule? Silloin tekeminen tuntuu toisaalta henkilökohtaisemmalta eikä ole paineita, pitääkö tästä nyt kukaan. Ja se merkitsee paljon, että te harvat pidätte. Lopultahan musiikin menestys on kiinni hyvin paljon siitä, kuinka paljon rahaa sen markkinointiin on käytettävissä, ja meidän kohdallamme ei ihan miljardeista puhuta. Kyberverkko on lisännyt keinoja markkinoida musiikkia halvalla, mutta näkyvyys ja kuuluvuus perinteisessä mediassa on silti se, jolla on todellista vaikutusta. Ja rockin alamaailmassa on tärkeää myös ookoilu, jota olemme välttäneet vähän liiaksikin asti. Osin periaatteesta, osin sosiaalikammoisuuden vuoksi.

Rumban pääkirjoituksessa joku kirjoitti joskus, että kukaan ei ala soittaa kitaraa pelkästä ilmaisun vimmasta, vaan taustalla on aina salainen halu saada mainetta ja naisia. Kirjoittaja ei tiennyt mistä puhui. Musiikki tai ylipäänsä mitättömän elämänsä omistaminen tekemiselle ovat parhaita tapoja pitää luhistuva korttitalo jotenkin kasassa. Sille ei minulla tietenkään ole antaa selitystä, mikä ajaa ihmisen muuttamaan itseään ja persoonallisuuttaan sitä muka-taidettaan varten, että pystyy esiintymään ja olemaan ihmisten edessä vaivatta. Silkkaa tekotaiteilijan piilonarsismia, halua kiinnittää muiden huomio omiin angsteihinsa?

Toisaalta, jos on jotain annettavanaan, ehkä se pitää antaa. Tiedän useita ihmisiä, jotka pystyisivät mihin tahtoisivat, jos tahtoisivat, mutta pitävät tekeleensä mieluiten omana ilonaan. Olen kuullut niiltä ihmisiltä sellaista musiikkia, jollaista en itse ikinä kykenisi synnyttämään, ja lukenut käsittämättömän mahtavia kirjoituksia. Miksi pitäisi antaa, kysyi Julieta, kun painostimme häntä tekemään levyn yhtyeen kanssa (jossa itse soitin rumpuja). Niinpä. Se levy saattaa silti jonakin päivänä vielä tulla.

Tällaista ajattelin unta odotellessa. Jos haluatte tehdä musiikkia, se on helppoa. Soitatte vain yhtä kieltä, tarpeeksi lujaa ja tarpeeksi väärin ja huudatte päälle, miltä tuntuu. Ehkä kukaan muu ei välitä, mutta mitä sitten.

Tässä vielä kappale, jonka äänitimme livenä studiossa Pekkaa odotellessa yhdellä yrittämällä. Eli vain minua voi syyttää sekavasta rhodes-näpyttelystä. Lataa Mustelmat (mp3).

Lauri-Matti

31.12.
2008 Käsi lapases

It's another year for me and you – another year with nothing to do.

Kiire tässä tulee kuitenkin. Huomasimme, että sinkkubiisin laulut olivat melko kyseenalaiset, ja yritin sitten joulunpyhien aikana Raumalla laulaa niitä uudestaan. Eikä siitä tietenkään mitään tullut. Pitää leikellä vanhoista.

Päivätyöt ja levyn tiukka aikataulu ajavat ihmistä nurkkaan ja yöunet ovat alkaneet jäädä todella vähiin. Pitäisi olla enemmän rahaa kuin Metallicalla, niin voisi jättää työt tekemättä ja pyöriä vaan studiolla. Ehkä palkata psykologin ja jonkun kauppatieteiden tohtorin hoitamaan bändin kassa-asioita ja paistamaan lettuja äänitystauoilla. Kovapalkkainen mies. Onneksi omat päivätyöt saa joustamaan aika hyvin. Ja jos elokuvia ja trendilehtiä uskoo, niin AD:n työnkuvaan kuuluu vain avoautolla ajelua ja porealtaassa lojumista, eihän se kovin raskaaksi voi käydäkään, vai.

Single tulee kauppoihin varmaan parin viikon sisällä, jos saamme miksaukset ajoissa valmiiksi ja pää ei petä.

Lauri-Matti

2.1.
2009 Hyvä maku on luovuuden vihollinen

Yritin raapustaa tähän jotain epämääräistä pohdintaa niin kutsutun "taiteen" tekemisestä ja sen rajoista. Kuinka paljon omasta elämästään saa paljastaa julkisesti – missä kulkee raja muiden loukkaamisen suhteen, ja miten paljon haluaa itseään avata muiden nähtäväksi? Vai voiko kaikesta sanoa, että "se on vaan taidetta", ja pitää sitä vankkana perusteluna tekemisilleen, itselleen tai muille. Tony Wilson sanoi kai niin Ian Curtisin teksteistä, hyvin kävi.

Mutta ne ovat vain biisejä. Ja toisaalta syy tehdä niitä on useimmiten vaan sanoa, että miltä tuntuu, ei kirjoitella angstista sanahelinää ajatellen, että "tämä menee hyvin kuustoistavuotiaisiin". Meidän musiikissamme on epäilyttävänkin tärkeää tietty rehellisyys ja tekemisen riemu, pahimman angstinkin seassa on pakko osata nauraa itselleen ja synkkyydelle. The Smiths ja Morrissey noin ylipäänsä on ehkä paras esimerkki siitä, miten ahdistus ja huumori kohtaavat, ehkä vähän samalla tavalla kuin Aki Kaurismäki. "Huumori ei ole ahdistuksen sivutuote vaan myös sen vääjäämätön seuraus."

Mutta mitä tähän oikeaan asiaan, studiotyöskentelyyn, tulee, miksaukset alkavat olla loppusuoralla. Tänään viimeistelimme sinkkua ja kuuntelimme tahoillamme noita läpi. Saraste kusee tuubaan -työnimellä kulkevan kappaleen introon suoraan sanottuna copypaste-menetelmällä rakentelemamme hieno jousijuttu ei toiminut lainkaan, alkoi jopa naurattaa, kun se kuulosti niin käsittämättömän huonolta. Täytyy palata äänitettyyn versioon – yrityksellä ja erehdyksellä mennään!

Alla myös epämääräistä liikkuvaa kuvaa alkupään sessioista, anteeksi tuottaja-Timon loputon kiroilu. Kyllä me noin muuten osaamme käyttäytyä. Valitsin ne hetket, kun olemme idioottimaisimmillamme ja jätin pois kaiken ylimääräisen, kuten soittelun ja järkevät puheet.

Unirytmi heittää pahasti ja häiritsen naapureita kahdelta yöllä Beatlesin Abbey Roadilla. Aika päättää tämä merkintä tähän. Heittäkää studiopäiväkirjan sivut tuleen.

Lauri-Matti

23.1.
2009 Loppusuoralla on hyvä luovuttaa

Tänä viikonloppuna teemme viimeiset paniikkimiksaukset.

Pidimme tuossa ainakin reilun viikon tauon miksaamisesta, mikä teki ehkä ihan hyvää korville ja sielulle, mutta tällä viikolla olemme miksailleet jotain joka päivä. Maanantaina levyn masteroi Virtalähde.

Päätimme eilen jättää vielä yhden kappaleen levyltä pois. Se on hyvä biisi ja hyvin tehtykin, mutta levyn jännite katkeaa sen ajaksi, se on ehkä liian seesteinen tuohon kokonaisuuteen.

Tipahtanut raita on nimeltään Kohtaus uneliaasta elokuvasta, se on pyörinyt vuodesta 2005 lähtien käsissämme. Se on syntynyt vähän Sateenvarjokadun jälkeen, äänitettiin jo Yö kylpyammeessa -levylle, ja jätettiin pois. Hiljaisen Berliininkin sessioista on olemassa jonkinlainen versio tuosta, silloinkin se jätettiin sivuun. Kerroin uutisen Tuomakselle, joka vaan nauroi, että kyllä hän sen arvasi. Teksti tuntuu ajankohtaiselta ja biisi itsessään on levollisempaa ja puhtaampaa Itkistä kuin moni muu, mutta jokin vaan ei tuntunut oikealta, ja paikkaa ei tuntunut levyllä olevan. Ehkä voimme joskus julkaista EP:n verran eri versioita tuosta kohtauksesta.

Ensi viikolla kuvataan myös kansikuva ja sen jälkeen levy lähtee painoon. Lopunajan tuntua ja hermoromahduksia vielä odotettavissa.

Lauri-Matti

25.1.
2009 Manillaköysi hiertää

Näin siinä kävi, miksaukset ovat kahta korjausta vaille valmiit. Huomenna otamme bouncet ja maanantaina masteroidaan. Viime hetkellä tuotti ongelmia Logicin päätös siirtää kaikkea automaatiota pari sekuntia taaksepäin, ja piti käsin korjata jokaikinen käyrä, mutta siitäkin selvittiin.

Eilen teimme studiolla vielä vähän elektronista aallokkoa, Timo soitteli asiantuntevasti vähän syntetisaattorisurinaa sekaan ja vääntelin cutoff-nappulaa. Pitäisi varmaan ruveta tekemään jotain noise-ambientia, ei vaan oma kärsivällisyys riittäisi biisien läpikuunteluun.

Tätä levyä on nyt tehty kolmisen kuukautta, ja on ollut melko hurjaa aikaa. Itse olen oikeat työt mukaanlukien tehnyt 13-19-tuntisia päiviä pitkälti koko tammikuun ajan, ja nyt alkaa riittää. Mutta kohta levy on painossa, mitä sen jälkeen? En halua ajatella. Ehkä täytyy alkaa miettiä jo seuraavaa levyä.

Tuossa Raumalla oleskellessani kävin yöllä käveleksimässä. Pitää tunnustaa, että tällä hetkellä koko yhtye asuu Turussa tuottajaamme myöden, mutta kyllä tämä kaupunki on jättänyt melko syvät arvet, ja olemme raumalainen yhtye huolimatta siitä, missä kaupungissa asumme tai treenaamme. Tuomas on ainoa ulkoraumalainen juuriltaan, tutustuimme yläasteella Tuomaksen muutettua kaupunkiin. Kukaan ei muistanut kertoa, että niihin aikoihin Raumalla sai köniin värjätyistä hiuksista ja leveistä lahkeista, eritoten meidän koulussamme. Itse sain kyllä ihan muutenkin.

Pienemmillä paikkakunnilla perustetut bändit taitavat pysyä keskimäärin pidempään ja tiiviimmin kasassa kuin suurissa kaupungeissa aloittaneet yhtyeet, kun soittajia on vähän ja niitä pidetään muutenkin vähän outoina. Me perustimme tämän bändin lukioaikoina, enkä tuntenut juuri muita soittajia kuin Pekan, Tuomaksen ja Ilarin. Me Ilarin kanssa tosin emme tainneet hirveästi osata soittaa niihin aikoihin, mutta sehän on sivuseikka.

Ja nyt, liki 7 vuotta myöhemmin, ilmestyy kolmas albumimme, Meri. Levy on kaupoissa 25. helmikuuta, joka on sattumalta myös oma syntymäpäiväni, toisin sanoen päivä muiden joukossa, ehkä tavallista huonompi. Kerromme lisää, kun aika on.

Lauri-Matti

4.2.
2009 Loppu.

Viikonloppuna ja alkuviikosta tein 20-tuntisia päiviä, että sain kannet ja muut materiaalit kasaan. Nyt alkaa väsyttää.

Levystä tuli hyvä. Jopa parempi, kuin odotin. Ehkä parempi kuin mitä kukaan osasi odottaa. Eiköhän siis kriitikot hauku ja entiset kuulijat hylkää meidät, kun olemme myyneet sielumme ja sen sellaista, nyt myös suosittu nuorisokanava Ylex oli soittanut "Mykkiksen" radiossa.

Nähdään keikoilla, kirjoittaminen on nyt ylivoimaista.

Lauri-Matti