Nettideitistä potkua elämään?

27Profiilini on ollut deittisivustolla nyt muutaman päivän, ja täytyy sanoa, että olen kovin yllättynyt tuloksesta. Olen saanut jo 27 yhteydenottoa, eli jo näihin kontakteihin perehtyminen vienee pitkän tovin, sikäli kun aion niihin tutustua.

25 yhteyden ottaneista on miehiä, vain kaksi on naisia. Voiko tästä päätellä jotain, mitä? En tiedä. Ainakaan kovin vaikeaa netistä seuran löytäminen naiselle ei näytä olevan. Siis teoriassa. Eri asiahan on sitten alkaa potentiaalisia tovereita tapaamaan, silloin on niin sanotusti tosi kyseessä. Ja sitten on tämä toinen ongelma, nimittäin yhteydenottojen laatu. Miesten aikeista kun ei tiedä, useimmat vastaukset ovat hyvin lyhyitä ja ne näyttävät suunnilleen kopioiduilta vakiovastauksilta. Mitä pitäisi ajatella tällaisestakin ”heii, baby, sä oot just mun tyyppii, laita viestii tuleen”? Tässä oli erään paikkakuntalaiseni 22-vuotiaan miehen koko viesti.

Aion jatkaa tarpomistani nettideittailun maailmassa ja kertoa siitä myös teille, lukijat, mun aion kulkea vauvanaskelin, baby steps, ja yritän olla ottamatta tätä turhan vakavasti. Jostain syystä saamani huomio netin maailmassa ei ole minua kauheasti piristänyt, ehkä tämä oli turhaa touhua.

Haku päällä!

hakyuNyt olen sitten laittanut nettiin deitti-ilmoituksen. Jätetään nyt yksityisyyssyistä kertomatta tarkempia yksityiskohtia, mikä sivusto ja millaiset tuntomerkit. Kasvokuvaksi kelpasi hieman hämärä otos, josta joku voi tunnistaa, mutta tunnistakoot, enhän minä juuri ketään ihmisiä tunne.

Mietin pitkään, onko tässä mitään järkeä, mutta viime aikoina olen ollut kovin yksinäinen. Sanoisin jopa, että ”masentunut” ei enää kuvaa minua sanana yhtä hyvin kuin ”yksinäinen”. Ja nyt siis, noin tunti sitten tarkalleen ottaen, eräs nettisivusto sai seuranhakuilmoitukseni, jossa haen ikäistäni miestä tai naista (vai pitäisikö tässä iässä vielä puhua pojista ja tytöistä?) aluksi ystävänä mutta kuitenkin tositarkoituksella. Mainitsin profiilissani hieman henkisistä ongelmistani, mutta en tehnyt niistä suurta numeroa. Ottakaa tai jättäkää.

Koska profiilini on ilmestynyt nettiin aivan vastikään, olen tehnyt itselleni lupauksen, että annan sen hetken aikaa olla, enkä lannistu, vaikka jäisin täysin hylkiöksi netin syövereissä. Olen myös tehnyt lupauksen olla ottamatta asiaa turhan vakavissaan. Jos jotain hyvää tapahtuu, se on vain positiivista, jos ei tapahdu mitään, niin mikään ei muutu. That´s it.

Yksinäisiä ajatuksia

kamomillateeTämä ilta on kulunut rauhallisissa merkeissä, vihreää kamomillateetä hörppien. Ulkona pimenee pikku hiljaa, onkohan kesä nyt virallisesti puolivälissä vai kuinka…Yksinäistä on ollut, mutta tähän olen jo tottunut.

Eksyin netin palstoille tutkimaan, mitä muut yksinäiset kirjoittavat parisuhteista ja varsinkin niiden puutteesta. Itse en tiedä osaisinko enää seurustella sen jälkeen, kun olen jo tottunut olemaan niin yksin. Masentuneen ihmiset mahdollisuudet tutustua toisiin ihmisiin tositarkoituksella eivät ole järin hyvät. Olenkin miettinyt, pitäisikö minun masennusta sairastavana ihmisenä etsiä kumppanikseni nimenomaan toista sellaista, joka on kokenut samanlaisia ongelmia, vai olisiko sellainen suhde jo liian ongelmallinen heti alkuunsa. Entä jos haluaakin nimenomaan tasapainoisen kumppanin, johon turvautua kun on vaikeaa ja joka ei horju vaikka itse alkaisi lipsua taas masennuksen suohon. Voinko minä ”ongelmaisena” edes vaatia toiselta sellaista?

Tällaiset mietteet tekevätkin tutustumisesta yhä vaikeampaa, kun mielessä pyörivät kysymykset, kuten ”koska voin kertoa ongelmistani?”. Tuskin kukaan uuteen ihmiseen tutustuessa heittää ensimmäisenä pöytään tuollaista faktaa. Nettideittailussa kuvio kääntyy tavallaan ylösalaisin. Olisiko minun on aika kokeilla seuranhakua netistä?

Onko lemmikistä ystäväksi?

kissamiesOlen jo pitkään miettinyt lemmikin, esimerkiksi koiran tai kissan hankkimista. Olen ehkä enemmän kissa- kuin koiraihminen, mutta toisaalta koirat ovat aktiivisempia, joten esimerkiksi koiran lenkillä käyttämisestä saisin arkeen hyvää rytmiä. Kissat tuppaavat vain makoilemaan, nukkumaan ja laahustamaan ympäriinsä. Onko olemassa jokin kissarotu, joka on, hmm, ”koiramaisempi”?

Joka tapauksessa isompia koiria oikeastaan pelkään, sillä ne ovat kovin tungettelevia ja minua on joskus lapsena koira purrutkin käteen. Seuraavana päivänä käsivarressa oli hampaiden jälkien ympärillä pieni mustelma, seuraavana päivänä jo aika iso, ja lopulta mustelma paisui niin isoksi, että kävin jopa lääkärillä. Ja tuon koiran omistajat vain toppuuttelivat, eihän meidän koira sellaista, ”se vain hyppäsi ja hampaat osuivat”, minulle sanottiin. Aika naurettavaa, kun kädessäni oli kuitenkin ilmiselvät hampaan jäljet.

 

En ole kuullut, että kissat pahemmin pureksisivat ihmisiä, vaikka jotkut aika ärhäköitä voivat ollakin. Joskus tuttavaperheeseen – tästäkin jutusta on jo aikaa – hankittiin pieni söpö kissanpentu, joka raapi jos sitä yritti sylittää. Tai oikeastaan raapiminen oli sen vastaus aivan kaikkeen. Niinhän siinä sitten kävin, että he antoivat kissan pian pois. Saa nähdä, miten asia edistyy omalla kohdallani…

Musiikin ilo

Täytyy myöntää, että tässä maailmassa ei ole monia sellaisia asioita, joita voisin todella sanoa rakastavani. Mutta yhden osaan nimetä aivan heti, ja se on musiikki. Harrastan jonkin verran soittamista itsekin, mutta erityisesti musiikin kuuntelu on ollut minulle tärkeää aivan pienestä lapsesta asti. Kuuntelen musiikkia eri tarpeisiin, ja minulla on eri tyyppisien musiikkilajien joukossa erilaisia suosikkeja erilaisiin tilanteisiin. Joskus haluan vaipua transsinomaiseen tunteeseen esimerkiksi rytmikkään konemusiikin tahtiin, jossa on ambient-tyylisiä vaikutteita. Toisinaan haluan kuunnella kauniin melodista musiikkia.

Klassinen musiikki on oma numeronsa. En koskaan oppinut soittamaan klassista, enkä oikeastaan edes kuuntelemaan sitä, ainakaan sillä tavoin kuin muusikot sitä kuuntelevat. Kuitenkin on mielestäni valloittavaa kuunnella oman huoneensa rauhassa, kuulokkeiden kautta ja sängyssä maaten, verhot suljettuina ja valot pois laitettuina, Sibeliuksen sinfoniaa tai kaunista konserttoa.

Kaltaiselleni ihmiselle cd-levyt ja nyttemmin netti ja sen levykaupat ovat oikea aarreaitta, sillä konsertteihin en uskaltaudu menemään. En pidä siitä, kuinka sosiaalisia tilanteita ne ovat. Miten pystyisin keskittymään musiikkiin, joka on aina ollut minulle hyvin intiimi kokemus, vaikkapa jonkin rock-klubin väentungoksessa? Toisaalta konserttisalin, joka on akustiikaltaankin rakennettu keskittyneeseen musiikin kuunteluun, haluaisin vielä joskus kokea. Olenkin asettanut itselleni tavoitteen, että tänä kesänä käyn ainakin yhdessä klassisen musiikin konsertissa.

Syyllinen

Päätin nyt kirjoittaa asiasta joka on minua vaivannut jo pidempään, eli siitä kuinka masennukseen suhtaudutaan. On ikään kuin olemassa kaksi tapaa ajatella masennusta, joista ensimmäinen on sairaus, todella kouriintuntuva henkinen olotila, jossa ihminen ei tunnu löytävän ulospääsyä omasta tuskaisesta tilanteestaan. Sitten on tämä toinen ”masennus”, jonkinlainen arkimasennus, josta puhutaan vaikkapa silloin kun joku on turtunut töihinsä tai tavalliseen (olkoonkin miten raskaaseen tahansa) arkeen. Tätä jälkimmäistä kokevat kaikki, mutta he eivät suinkaan osaa aina erottaa tätä siitä toisesta. Monille on siis hyvin vaikea käsittää, että masennus voi oikeasti olla ihmiselle lamaannuttava olotila, josta ei lenkkisaunalla ja oluella, litran suklaajäätelöpakkauksella tai netissä pelaamalla selvitä.

Syy, miksi halusin kirjoittaa tästä asiasta on se, että haluaisin ihmisten pikku hiljaa alkavan tajuta, että kun sanon sairastavani masennusta, puhun todellakin sairaudesta. Erityisesti vanhemmilla ihmisillä on liian usein outo asenne masennusta sairastavia kohtaan. Masennusta vähätellään, eikä sitä oteta todesta. ”Heidän aikanaan ei sellaisia ollut, kaikilla oli raskasta.” Ehkäpä niin, mutta he ovatkin eläneet aivan eri ajassa. Jos olisin julma, sanoisin, että heidän nuoruudessaan pahimmin masentuneet saatettiin marginalisoida täysin. Nyt sentään – niin minä uskon – minulla on kuitenkin keinoja selvitä arjestani ja uskoa parempaan huomiseen.

Kuka kertoo, miten pitää elää

ravistaravistaNykypäivänä kaikkeen on ohjeet. Jopa shampoopullossa lukee miten sen sisältö hierotaan päähän ja huuhdellaan pois. Tämä maailma on uusavuttomia varten. Kaikesta pitää varoittaa. Pikaravintolan mukissa kerrotaan juoman olevan kuumaa. Kiitos vaan. Että pidätte niin tyhmänä.

Jopa elämiseen on kirjoja. Kelatkaa sitä. On kirjoja, joissa joku väittää tietävänsä paremmin kuin muut, miten pitää elää. Ja ihmiset ostavat niitä. Ihmismassat rynnivät suunnasta toiseen etsiäkseen jotain guruja, jotka voisivat tarjoilla elämän kivalla hopeisella lautasella suupaloiksi leikeltyinä.

Mutta kuka voi kertoa miten pitää elää? Kenenkään elämä ei ole toisen elämä. Kenenkään suru ei ole toisen suru, eikä kenenkään ilo toisen ilo. Tietenkin meissä on samankaltaisuutta, eikä kukaan meistä ole todellakaan niin järisyttävän omalaatuinen kuin haluaa kuvitella. Mutta luulla tietävänsä mitä toinen käy läpi ja voivansa antaa ohjeita ja neuvoja on yksi tämän elämän idioottimaisimmista asenteista.

Ja mielipiteet. Niitä on kaikilla. Ja pitää saada koko aika äänensä kuulumaan. Mutta keskustelut on loppujen lopuksi niin turhia. Sanoja vaan laitetaan toisen perään, niin että kuulostaa hienolta, rehvastellaan omalla tietämyksellä ja haetaan hyväksyntää tietyistä sosiaalisista ryhmistä. Mutta mitä loppujen lopuksi sanotaan? Ja mitä väliä sillä on? Joku saattaa ajatella, että onhan minullakin juuri tässä ja nyt mielipide ja herättelen keskustelua kirjoittamalla blogiani. Mutta mielipiteeni on, että mitään mielipiteitä ei olekaan. On vaan sanojen helinää. Turhanpäiväistä jauhamista tyhjästä, josta ei saa kiinni sanoin.

Yleinen harhaluulo

ylpeysPitäisi varmaan puristaa itsestä jotain iloisempaa, että te ette kyllästy heti. Sillä iloahan ihmiset haluavat pumpata lisää elämäänsä, eikö niin? Kuka jaksaa lukea samaa melankolista lässytystä päivästä toiseen. Vaikka antaakaa minun sanoa, että paljon ankeampaa on joku ylihilpeä mitäänsanomaton vouhotus. Mutta kai nämäkin ovat mielipideasioita. Tai asenneasioita. Kuka tästä maailmasta selvän ottaa?

Siitä tulikin mieleen, miten raivostuttavia ovat ihmiset, jotka luulevat tietävänsä. Eivät vaan maailmasta, vaan myös itsestään. Luulevan olevansa yksinkertaisia, kun todellisuudessa vain pieni palanen heidän omasta psyykestään ulottuu päivätajuntaan. Kai sekin on pelkoa, että pitää väkisin luulla tuntevansa itsensä läpikotaisin, tunkea oma persoona johonkin saakelin laatikkoon.

Tämä tietämisen harha on varmaan meidän maailman suurin tietämättömuuden lähde. Eikö vaan voitaisi jo todeta, että ei me tästä universumista ja sen laista tiedetä hevon p******ä? Enkä ole mitenkään kumoamassa tässä tieteen merkitystä ja edistystä ja bla bla bla, vaan totean yksinkertaisesti, että mitä tänään tietetään, se saatetaan huomenna kumota. Ja vaikka ei kumottaisikaan niin ei ole mitään mahdollisuutta tietää kaikkea.

Kai se on meidän ihmiskunnan kohtalo luulla olevamme aina kaiken keskipisteessä. Planeettana aurinkokunnan sydämessä. Ihmisinä muiden elollisten yläpuolella. Ja ihan vaan oman elämämme kohokohtana.

Yleinen harhaluulo, tieto. Ja ylpeys.

Oikealla tavalla surullinen

wishyouKun on oikealla tavalla surullinen, kaikki näyttää runolta. Maailma on äänetön ja täynnä yksityiskohtia. Kun on oikealla tavalla surullinen. Niin ettei enää jaksa vatvoa omia ongelmiaan, voi olla vain. Jossain melankolian poimussa, omalla lailla turvassa.

Kun on oikealla tavalla surullinen, maailma on riipaisevan kaunis. Riipaisevan, sillä kauneus pitää sisällään kaiken. Kaiken mitä elämä on. Onnen, ilon, epätoivon, pelon, tuskan. Rakkauden ja sen kaipuun. Surun.

Kun on oikealla tavalla surullinen, elämä näyttää hidastetulta mykkäfilmiltä. Kaikki on enemmän. Kaikki on selkeämpää. Ilo on ilompaa, kipu kivumpaa. Ja itsestä tulee katselija, joka kulkee läpi näytelmän vaikuttamatta sen kulkuun.

Mutta ne hetket ovat helmiä, sillä kuten puhdas ilo, ei puhdas surukaan voi jatkua loputtomiin. Suurimman osan ajasta on vain tasainen lohduttomuus, jonka arkiseen painoon olemme tottuneet. Joskus emme edes huomaa, olevamme surullisia. Olemme vain. Ja ajan puuduttavassa janassa olemme mitä olemme, kuvia eilisestä, kuvia huomisesta.

“We’re just two lost souls
Swimming in a fish bowl,
Year after year,
Running over the same old ground.
What have we found
The same old fears.”

Pink Floyd (Wish You Were Here) -

Ei liian alas, ei liian ylös

keskitieKirjoitin viimeksi aallon pohjalta. Anteeksi vaan. Teille on nyt varmaan tullut sellainen olo, että elämässäni ei ole mitään hyvää. On kai sitäkin, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Mutta tosiaan nämä kaksi viimeistä vuotta ovat olleet aika lailla rankkoja. Olen yrittänyt välillä ponnistella ylös, mutta joskus myös jäänyt pohjalle makaamaan. Joskus on helpottavaa huomata, että alla on maa, joka kantaa jos kaatuu. Jolla voi levätä jos ei jaksa nousta.

Itse olen sitä mieltä, että tämän pelin, tämän elämän kaikki tunteiden kirjot pitää elää, eikä mitään saa työntää piiloon. Suurin osa tuntemistani ihmisistä tuntuu vain pitävän kovaa meteliä. Elävän tarpeeksi kovaa, jotta eivät huomaisi todellisia asioita. Asioita, joita tulisi muuttaa. Pelkoja, jotka huutavat sisällä mustalla, hampaattomalla suullaan. Nämä ihmiset hymyilevät ja nauravat minkä ehtivät, mutta hymyistä tulee irvistyksiä, nauruista korahduksia. Yöllä he näkevät painajaisia, jotka he sitten aamun tullen nopeasti hautaavat alitajuntaansa höpöttäen, että untahan se vaan oli, hölmöä unta.

Tietenkin ymmärrän, että välissä täytyy olla joku keskitie. Joku balanssi depression ja hysterian välillä. Ja ettei pohjalle voi jäädä loputtomiksi ajoiksi makaamaan. Mutta liian ylös en halua myöskään kohota, sillä sieltä tippuminen sattuu liikaa.