Kaik on loppu nyt

Niinhän se on, että nyt tuli loppu. Blogille nimittäin. Tai tauko ainakin. Olen päättänyt vähän keventää tätä netin käyttämistä ja keskittyä omiin juttuihini vähän paremmin. Blogi vie aikaa ja energiaa, vuodatan tänne sydänvertani, ja julkinen avautuminen on joskus vähän raskasta, varsinkin kun olen taipuvainen masentuvaisuuteen.

Nuo viime aikojen painajaisetkin painavat mieltä. Ehkä niissä on osaksi sitä, että päivät kuluvat välillä niin epämääräisissä merkeissä, että pääkoppa ja pyörittelemään kaikkia kauhuskenaarioita ja lopulta valveillakin alan nähdä kammottavia nauravia päitä ja kopeloivia käsiä. Sellaisten parissa minun yöajatukseni ovat pyörineet. Eikä se ole kivaa. Eikä se elämäkään mitään ruusuilla tanssimista tässä ole ollut.

No, ehkä nämä nyt eivät varsinaisesti ole mikään syy blogin tauolle, mutta joskus sitä on kiva tehdä uusia juttuja ja unohtaa vanhat. Eli ehkä halusin vain vaihtelua, ja voinhan sitten palata myöhemmin vaikka joskus kuukauden päästä uusin ideoin ja uusin postauksin. Niin varmasti teenkin. Joten siihen asti, pitäkää mielenne virkeänä ja positiivinen asenne, heippa!

Painajaismainen nauru

Masennukseni saa joskus outoja piirteitä. Viime aikoina esimerkiksi on ollut vaikeuksia saada unen päästä kiinni, pyörin sängyssä ajatuksineni ja sitten kello onkin jo viisi ja ehkä vihdoin silloin nukahdan. Yleensä ahdistus tulee juuri öisin, kun on pimeää ja hiljaista, jotenkin kammottava on yö. Kauhuelokuvienkin tapahtumat tapahtuvat aina öisin!

Edellisyönä näin ehkä kammottavinta painajaista ikinä, siinä joku outo käsi puristi minua, enkä tiennyt mitä tehdä. Kun vihdoin sain tartuttua käteen, se luisui jotenkin pois, mutta olin aivan kauhun kielissä, sydän pamppaili, ja sitten heräsinkin. Olinko puristanut omaa kättäni jotenkin? Vai oliko kaikki tapahtunut vain unessa? Pahin oli kuitenkin vielä edessä. Vaikka pihalla on sysimustaa, tuli sieltä kuitenkin sen verran valoa sisälle huoneeseen, että silmäni erottivat hienoisia varjoja valkoisella seinällä.

Ja yksi seinän varjoista, vaikka tiesinkin että kyse oli verhon varjosta, oli saanut ihmisen kasvojen muodon. Se oli kuin nuori poika, joka nyökytti päätään, käänsi kasvonsa minuun ja alkoi nauraa räkättää. Ajattelin, että olin tulossa hulluksi. Eilen yritin mennä nukkumaan ajoissa ja ajatella vain positiivisia ajatuksia, eikä painajainen toistunut. Toivottavasti ei toistukaan…

Winter is coming

Minäpä se viimeksi ehdin kirjoitella, että joskos aurinko alkaisi taas vielä vähän paistella tuolla ulkona, mutta kyllä se onkin niin, että talvi tulee kolkuttelee jo, pimeä ja jäinen talvi. Se on väistämätöntä, tämä vuodenkierto.

Minä en ole kyllä millänsäkään sellainen talvi-ihminen niin kuin sanotaan, saati sitte jouluihminen. Saisi minun puolestani Suomen kalenterista leikata kerralla tuon marras-helmikuun pätkän ja heittää roskikseen, heh, sepäs olisi hauskaa, jos niin voisi tehdä. Sitte nmentäisiin suoraan lokakuulta maaliskuulle. Kyllä se minulle kelpaisi, niin olisi ikään kuin kaksi vuodenaikaa, lämmin ja viileähkö. Mutta nämä kortit meille on jaettu kun tänne napapiirille ollaan synnytty. Mitähän ne meidän esi-isät ajattelivat kun tänne roudan ja rospuuton maille asettuivat? Lähtivätkö ne muita heimoja karkuun tuolta etelämpää, kun siellä tuli kuumat oltavat?

Jos voittaisin lotossa, niin hankkisin kyllä jonkin talviasunnon jostain, jos en nyt tropiikista niin välimereltä vähintään sitten. Siellä voisin viljellä oliiveja ja juustoa ja keritä lampaista villasukille materiaalia. Menenkin tästä nyt kutomaan, hei taas ensi viikkoon.

Harmaata

Kyllä on niin harmaata, kun ulos katselee. Ja sitten kun kerran on noin harmaata, sateista ja kylmääkin, niin sellainen olohan siitä myös tulee ihmiselle: harmaa. Millaista olisi elellä ainaisessa auringonpaisteessa niin kuin vaikkapa Karibialla tai Intiassa? Millaista olisi istuskella palmupuiden varjossa ja syödä mangopuun hedelmiä joka päivä?

Ehkä se vaikuttaisi mielenlaatuun, kyllähän kaikissa tutkimuksissakin suomalaiset ovat hyvin onnettomia ihmisiä, kun kysytään ollaanko tyytyväisiä elämään. Niin ainakin muistelisin. On se aina minullekin yksi osa tätä masennustani tämä ainainen kylmyys ja pimeys, ja eritoten tämä harmaa vesisää. Aivan kamalaa suorastaan tällainen, en tykkää yhtään. Ei tee mieli edes mennä ulos kävelemään, vaan täytyy itsensä lukita tänne neljän seinän sisään. Sitten sitä ollaan täällä kuin vankilassa. Ja talvella sitten muutenkin tulee oltua niin paljon sisällä, että vähemmästäkin ihminen tulee hulluksi.

Sellainen ikävän mielen blogi tuli siis tänään. Ehkä tuossa kun seuraavan kerran kirjoittelen, näyttääkin sitten jo vähän aurinkoisemmalta ja mielikin olisi sitten vähemmän musta.

Ebolaa pukkaa

Kauheasti ne jaksavat nuo median ihmiset kirjoitella tuosta Ebolasta. Koko ajan tulee sekä huonoa että hyvää uutista niin, ettei oikein tiedä mitä ajatella. Kuvaavaa tietysti maailmantilanteesta on se, että Afrikassa saa sairastua 8000 potilasta, eikä täällä Euroopassa niin hirveästi pelätä, mutta sitten kun tulee yksi tapaus Norjassa ja toinen Espanjassa, niin johan ollaan ihan puntit tutisemassa.

Oli tuo aika erikoinen tuo Espanjan tapaus, kun siinäkin oli hoitajalla se puku päällä sun muuta. Selviisköhän siinä paremmin, että miten se tartunta oikein tapahtui, sitä en tiedä, kun en ole ihan päivän päälle seuraillut asiaa. Mutta sellaista spekuloivat, että ne turvapuvut eivät olisi olleet riittävän hyviä, ne olisi pitäneet olla ilmatiiviitä täysin ja joku oma happisysteeminsä tai tankkinsa jokaisella, eikä siis mitään suodatinta tai muuta. Tai mitäs minä näistä tiedän, kunhan mietiskelen omiani.

Onhan sekin mahdollista, että Suomeen tulee, vaikka onkin epätodennäköistä. Mutta pitää olla varautunut kaikkeen, tai muuten ollaan kyllä pulassa, sanon minä.

Rakastan myös puuroa

Tuossa männäviikolla, vai koskas se olikaan, kirjoittelin muroista ja aamiaispöydän antimista. Tuossa pari päivää sitten alkoi kauheasti tehdä mieli sellaista vaihtelua, että päätinpä pitkästä aikaa keittää kunnon kaurapuuron. Sitä sorttia, missä on se tytön naama siinä kannessa, ei siis sitä Elovenaa. Vaikka voisi sitäkin tässä kohta kokeilla.

No anyway, laitoin siinä aamusella sitten puuron kiehumaan, nokare voita ja suolaa sekaan, loraus maitoa. Ja sitten kaffen ja maidon kera huiviin, niin että lumpsahti. Yllättävän hyvää ja varsinkin se oli miellyttävää vaihtelua, että sai lämpimän aamiaisen. Ne murot kun ovat kylmiä. Eikä puuro tarvinnut kaveriksi sitten enää mitään. Jotkut laittaa hilloa tai jotain vissiinkin, mutta minä en sellaiseen ole vielä ryhtynyt. Ja miten kävikään siinä sitten, että illalla kun oli sellainen pieni nälkä, niin minähän keitin siinä sitten vielä illallispuurot!

Ja hyvää oli, ja maittavaa. Ja sanotaanhan sitä, että on hyvä vatsalle. Siitä en sen kummemmin tiedä, että onko vai ei, mutta ainakin maku oli kohdillaan. Eli syökää tekin puuroa.

Tero lomailee

Hyvä ystäväni ja sielunkumppanini Tertsi eli Tero on päättänyt lähteä syyslomailemaan ja lepuuttelemaan hermojaan yksikseen. Minä vähän ihmettelin, miksi hän halusi lähteä yksin, mutta en nyt viitsinyt sen enempää rasittaa hänen hermojaan kysymyksilläni. Ehkä hän vain kaipaa sellaista irtiottoa.

Hänen matkansa suuntautuu Etelä-Saksan Baijeriin, lederhosenien eli nahkasortsien ja isojen tuoppien maille siis. Siellä hän aikoo rentoutua perisaksalaisesti sauerkrautin ja vehnäoluiden parissa. Harmi vain, että Oktoberfestit ehtivät mennä ohi, mutta kaipa siellä hyvät meiningit on läpi syksyn. Ja mukavemmat ilmat tietysti kuin suomessa. Kyllä sen huomaa jo Saksassa, että etelämpänä ollaan heti, vaikkei sitä niin osaakaan ajatella, kun vertaa johonkin oikein varsinaiseen etelä-eurooppaan.

Sieltä Baijerista Tero sitten lupaili lähettää kortin minulle, mutta luulenpa että posti kuilkee nykyään niin hitaasti, että Tero ehtii itse suomeen ennen korttiaan. Huomenna Tero lähtee, mitäköhän minä teen koko sen viikon, kun hän on poissa luotani? Ehkä minun pitäisi aloittaa jokin uusi harrastus, jotten ihan olisi aina samoissa ajatuksissa. Piristyä pitäisi, huoh.

Rakastan muroja

Aamu lähtee käyntiin joko Weetabixilla tai riisimuroilla. Tai sitten se ei lähde lainkaan. En vooi kyllin painottaa aamiaisen tärkeyttä, siis kunnon muroaamiaisen. Lisäksi jos valitset riisimurot, saat hyvät ääniefektit, heh heh. Weetabixit ovat myös hyvä ja terveellisiä, mutta niissä on se vika tai ominaisuus, että ne pitää syödä nopeasti, jotta ne eivät muhennu aivan mössöksi maidossa seistessään. Silloin niiden laatu heikkenee.

Riisimurot, nuo aikamme poksuvat terveelliset herkut. Kuka keksikään riisimurot? En tiedä, mutta nostan hattuani hänelle. Tai nostaisin, jos minulla olisi hattu. Mutta kun ei ole, niin täytyy tyytyä vain tähän tällaiseen symboliseen hattuun. Jotkut tosin pitävät minua outona, kun tykkään syödä muroja päivälläkin. Miksen voisi syödä lounaallakin riisimuroja, jos kerran voin syödä riisiä? Samaa ainettahan ne ovat. Joten kana riisimuroilla on ihan normaali annos minun pöydässäni. Olenko muka outo? Se on vain makuasia, ja makuasioista ei voi kiistellä.

Parasta on kuitenkin murot aamulla tuoreiden hedelmien ja erityisesti mansikoide nkera. Nyt tosin mansikat alkavat olla kaupoissa jo harvinaisempia. Ehkä siirryn pakastealtaan antimiin.

Virsiä

Minulle on tuosta pianon soitosta vähän tullut ikään kuin uusi harrastus. Ja ei mitä tahansa musiikkia, vaan minä tykkään soittaa virsiä! Niissä on parhaimmillaan hieno tunnelma, vaikka en nyt mikään uskovainen sillä tavalla perinteiseen tapaan olekaan. Mutta tosiaan, virsissä on hieno tunnelma. Ei tietenkään kaikissa, mutta niissä mistä itse tykkään.

Virsikirjatkin muuttuu ja niihin yritetään aina parin vuoden välein tunkea jotain ”uutta” ja se on yleensä ihan roskaa. Sellaista virsi-iskelmää, yleistä hapatusta. Ei minun makuuni. Virren pitää soida hartaana ja hengellisenä, itse asiassa aika raskaanakin. Seurakuntanuorten nuotiokitarapiisit on sitten erikseen, virren kuuluu olla synkkää lunastusta. Se on kaunista se. Minä tykkään niin paljon virsistä, että olen melkein miettinyt, että jos säveltäisin itsekin jonkun pienen, oikein sydämeen käyvän valitusvirren. Se kertoisi elämästäni ja vaikeuksistani.

Se on vain niin vaikeaa tämä soittaminen, kun sormet ei enää pelaa siihen malliin kuin pikkutyttönä soitellessa. Olen ollut liian kauan soittamatta. Mutta viime päivät ovat olleet kyllä niin kovaa soitantaa ja treeniä, että olen jo nyt heti oppinut uudestaan paljon sellaista mitä kerran jo unohdin.

Voi kun masentaa

Mikään ei taas oikein toimi, kaikki masentaa, ei jaksa tehdä mitään. Terokin on ihan hölmö nykyään, se vain harrastelee omia harrastuksiaan eikä halua tehdä minun suosikkiasioitani. Eikä minua itseänikään kyllä huvita enää tehdä omia suosikkiasioitani. Syön vain vähän ja lepäilen ja istun tietokoneella. Sitten käyn vähän ulkoilemassa jos ei ihan kaatamalla sada. Sitten taas vähän välipalaa jos tekee mieli ja sitten taas lepoa. Päivästä toiseen tätä samaa. Mikään ei muutu.

Kai sitä pitäisi koittaa ryhdistäytyä. Kun ei tämä voi sitä kaamosmasennustakaan olla, kun ei olla niin pitkällä vielä syksyssä. Tämä on sellaista talven-odottelun-masennusta sitten varmaan… No on sentään yksi juttu, mikä on vähän innostanut, ja se on tuo piano.

Meillä kun tuo äiti sattui muuttamaan pienempään asuntoon vaikeuksissaan, hänellä on työpaikka vaihtunut, niin minun lapsuudessa soittamani piano jäi sitten hylkiöksi, niin minähän haetutin sen sitten tänne kämppääni. En minä oikein enää osaa soittaa niin kuin lapsena, mutta onhan sitä hauska vähän tapailla melodioita